Jos järjestettäisiin äänestys kaikkien aikojen kummallisimmasta filosofisesta ideasta, eräs ennakkosuosikeista voisi olla metafyysinen solipsismi. Kyseisen ajatusmallin mukaan vain minun mieleni on olemassa; se mitä nimitän ulkoiseksi maailmaksi on hallusinaatio tai unikuva. (Tämä herättää kysymyksen miksi oikeastaan kirjoitan tätä artikkelia. Jos solipsismi on totta, blogillani ei ole yhtään lukijaa. Jos se ei ole totta, aiheesta kirjoittaminen lienee muuten vain ajanhukkaa.)

Solipsismin lähtökohtana on inhimilliseen tietoon sisältyvä epäsymmetria. Voimme saavuttaa ehdottoman varmaa tietoa vain oman mielemme sisällöstä. Jos esimerkiksi koen janon tunnetta, voin olla ehdottoman varma siitä, että koen janon tunnetta. (Erehdyttävän aito hallusinaatio janon tunteesta itse asiassa olisi janon tunne.) Vastaavaa varmuutta ei sisälly mihinkään mieleni ulkopuolista todellisuutta koskevaan tietoon. Havaintoni pöydällä olevasta cokispullosta voisi periaatteessa olla hallusinaatio. 

Piispa Berkeleyn kerrotaan tokaisseen ”kukaan ei ole havainnut muuta kuin havaintoja”. Jos esimerkiksi havainnoin edessäni olevaa cokispulloa, koen erilaisia aistimuksia: mustuuden aistimuksen, kovuuden aistimuksen, viileyden aistimuksen. Kaikki nämä aistimukset näyttäytyvät minulle oman tietoisuuteni tiloina. Minulla ei ole periaatteessakaan mitään keinoa kurkistaa tietoisuuden tilojeni taakse ja tarkistaa, vastaavatko ne jotain ulkoista todellisuutta.

Vaikka en voi havaita muuta kuin havaintoja, voisinko silti päätellä ulkoisen maailman olemassaolon jotenkin epäsuorasti? Jos havaintomaailmani olisi jättimäinen uni, eikö minun pitäisi olettaa unen taustalle todelliset aivot, joissa unennäkö tapahtuu? Tässä tapauksessa ainakin jonkinlainen ulkoinen maailma olisi olemassa - vaikka sen ominaisuudet voisivatkin poiketa radikaalisti unimaailmani ominaisuuksista.

Tällainen päätelmä ei vaikuta loogisesti sitovalta. Kuvitellaan aineeton, puhtaasta tietoisuudesta muodostuva jumaluus, joka on liian laiska luodakseen mitään. Tällainen jumaluus voisi aikansa kuluksi kuvitella monimutkaisen fantasiamaailman ja laittaa itsensä uneksimaan maailmastaan yhtenä sen asukkaana. 

Mutta onko aineettoman tietoisuuden olemassaolo mahdollista? Kaiken tieteellisen tietomme mukaan psyykkiset ilmiöt näyttävät vaativan aineellisten aivojen olemassaoloa. Mutta tällainen päätelmä vaikuttaa epäilyttävästi kehämäiseltä. Oletetaan että havaitsisin omat aivoni jonkinlaisen kallonporaus-peili-viritelmän avulla. Havainto aivoistani sijaitsisi edelleen mielessäni. En voisi sen perusteella mitenkään päätellä, onko mieleni aivojeni synnyttämä, vai ovatko aivojani koskevat havainnot mieleni synnyttämiä. Sama dilemma pätee myös tieteelliseen tietoon. Jos solipsismi olisi totta, tieteellinen tieto olisi hallusinaatiota siinä kuin muukin maailmankaikkeus. Parhaimmatkin yritykset etsiä mielen aineellista perustaa paljastaisivat vain uusia hallusinaatioiden kerrostumia. 

Tietoisuuden synty ja olemus lienevät suurimpia ratkaisemattomia arvoituksia tämän päivän tieteessä ja filosofiassa. (Maistiaisia aiheen herättämästä keskustelusta täällä.) Jos emme tiedä mitä tietoisuus on ja kuinka se syntyy, kuinka voisimme sanoa mitään varmaa sen vaatimista olosuhteista? Tässä surkeassa tietämättömyyden tilassamme myös aineettoman tietoisuuden olemassaolo jäänee avoimeksi mahdollisuudeksi.

Solipsismin lievemmän – mutta silti jokseenkin ahdistavan – version muodostaa ”zombi-maailma”. Filosofiassa käsitteellä ”zombi” tarkoitetaan olentoa, joka näyttää päällepäin ihmiseltä ja käyttäytyy kuin ihminen, mutta jolla ei ole minkäänlaisia tietoisuuden tiloja. Jos esimerkiksi polttaisin zombia hehkuvalla raudalla, se kirkuisi ja anelisi minua lopettamaan, mutta näissä reaktioissa olisi kyse vain mekaanisesta reagoinnista, vailla minkäänlaisia sisäisesti koettuja tunne-elämyksiä. 

Zombien olemassaolo (vierastietoisuuden ongelma) on herättänyt huomattavasti keskustelua filosofisessa kirjallisuudessa. Kuten metafyysisten ongelmien kohdalla usein käy, kysymystä  ei olla saatu tyhjentävästi ratkaistuksi. Vaikuttaa periaatteessakin mahdottomalta tietää onko zombeja olemassa, ja jos on, kuinka yleisiä ne ovat. Esimerkiksi paras ystäväni voisi olla zombi. Zombimaailmassa kaikki elävät olennot minua lukuunottamatta olisivat zombeja.

Zombien olemassaolon mahdollisuus perustuu aiemmin mainittuun inhimillisen tietomme epäsymmetriaan. Koska minulla on suoria havaintoja vain omista tietoisuuden tiloistani, en voi havaita muiden ihmisten tietoisuutta muuten kuin epäsuorasti. Tietoisuuden ja ulkomaailman välinen tieto-opillinen kuilu näyttää ylittämättömältä ikäänkuin molemmista suunnista tarkasteltuna. Minun on omasta tietoisuudestani käsin mahdotonta olla varma ulkomaailman olemassaolosta. Jos ulkomaailma on olemassa, kukaan siellä asuva ei voi olla varma minun tietoisuuteni olemassaolosta.

Erityisen synkeänä solipsismin versiona mainittakoon hypoteesi Boltzmannin aivoista. Moderni kosmologia tuntee kosmologiseksi horisontiksi nimetyn oudon ilmiön, havaintokykymme perimmäisen rajan. Kosmologinen horisontti synnyttää Hawkingin säteilynä tunnettuja satunnaisia alkeishiukkasia. Satunnaisuutensa vuoksi tämä säteily voi sisältää periaatteessa mitä tahansa hiukkasten kokoelmia. Horisontista voisi äärettömän ajan kuluessa syntyä putkahtaa jopa kokonainen uusi maailmankaikkeus. Mutta järjestäytyneen maailmankaikkeuden syntyminen sattumalta on hyvin epätodennäköistä. Paljon todennäköisemmin horisontti synnyttää ruumiiittomat aivot, jotka hallusinoivat ympärilleen maailmankaikkeuden. Jos avaruus (tunnetussa olomuodossaan) jatkaa olemassaoloaan ikuisesti, tällaisia Bolzmannin aivoja tulee olemaan olemassa äärettömän monta. Koska havaitsemassamme maailmankaikeudessa asustaa vain äärellinen määrä ruumiillisia olentoja, jokin satunnainen tietoisuuden tila sijaitsee äärimmäisen suurella todennäköisyydellä Bolzmannin aivoissa. Tämä johtaa päätelmään, että myös minä olen lähes sadan prosentin todennäköisyydellä Bolzmannin aivot.

Tässä visiossa ei tarkalleen ottaen ole kyse solipsismista; muita tietoisia olentoja on olemassa, vieläpä äärettömästi. Toisaalta visiossa on ainakin emotionaalisella tasolla vahva solipsistinen vivahde. Tietoiset olennot leijailevat eristyneessä harhamaailmassaan keskellä ääretöntä tyhjää pimeyttä, sanoinkuvaamattoman kaukana toisistaan ja kykenemättömänä kommunikoimaan keskenään. 

Tämä visio poikkeaa muista solipsismin versioista sikäli häiritsevällä tavalla, että se vaikuttaa jossain määrin tieteellisesti perustellulta. Katson kuitenkin velvollisuudekseni lohduttaa lukijaa toteamalla, että kovinkaan moni kosmologi ei usko Bolzmannin aivojen olemassaoloon. Kyseessä on pikemminkin ajatuskoe, joka osoittaa nykyisten kosmologisten teorioidemme puutteellisuuden. Max Tegmark kirjassaan ”Our Mathematical Universe” tarjoaa jopa käytännössä toteutettavan keinon testata, oletko juuri sinä Bolzmannin aivot. Koska Bolzmannin aivojen muistikuvat ovat illusorisia, ei ole mitään syytä miksi niiden pitäisi olla sisäisesti johdonmukaisia. Yhtä hyvin ne voisivat olla surrealistisia ja sattumanvaraisia. Jos arvoisa lukija tutkiskelee muistikuviaan ja toteaa niiden olevan suurinpiirtein johdonmukaisia, hän voi vakuuttua havaitsemansa maailman todellisuudesta. (En kuitenkaan suosittele tämän asian pohdiskelemista viikon mittaisen ryyppyputken jälkeen.)

Hullu metafyysikko on päättänyt säästää kaikkien solipsististen visioiden kerman viimeisenä nautittavaksi. Solipsismin äärimmäisin ja hämmentävin muoto lienee temporaalinen solipsismi. Tämän näkökannan mukaan ainoastaan nykyhetki on olemassa. Menneisyyttä ei koskaan ole ollut eikä tulevaisuutta tule koskaan olemaan. Ainoa koskaan olemassaoleva hetki on juuri tämä hetki, jolloin kirjoitan juuri tämän kirjaimen. Temporaalinen solipsismi ikäänkuin laajentaa tieto-opillista kuilua tietoisuuteni ympärillä. Kuilu vallitsee paitsi tietoisuuteni ja ulkomaailman välillä, myös tämänhetkisen tietoisuuteni ja muiden ajan hetkien välillä. 

Temporaalinen solipsismi tuntuu tyrmäysiskulta suoraan rationaalisen ajattelumme ja identiteettimme ytimeen. Vaikka ajatus tuntuu täydellisen absurdilta, sitä vastaan lienee mahdotonta löytää kummoisiakaan argumentteja. Mahdollisena vasta-argumenttina voisi ehkä toimia suhteellisuusteoria. Koska aika-avaruudessa ei suhteellisuusteorian mukaan ole olemassa mitään yksikäsitteistä nykyhetkeä, ajatus vain nykyhetken olemassaolosta ehkä olisi suhteellisuusteorian vastainen. Mutta toisaalta tietoni suhteellisuusteoriasta perustuu muistikuviin, jotka eivät ole todellisia, jos temporaalinen solipsismi on totta.

Vaikka temporaalista solipsismia ei voi todistaa vääräksi, on vaikea kuvitella kenenkään voivan elää johdonmukaisesti sen kannattajana. Maailmassa ilman tulevaisuutta ei olisi syytä tehdä yhtään mitään. Itse asiassa ei olisi edes mahdollista tehdä mitään; minkä tahansa toiminnan aloittaminen vaatisi aikaa ainakin muutaman sekunnin kymmenyksen. Temporaaliselle solipsistille edes itsemurha ei olisi vaihtoehto. 

Temporaalisen solipsismin suurin arvo kätkeytynee sen äärimmäiseen voimaan inhimillisen itsevarmuutemme romuttajana. Elämämme, identiteettimme ja rationaalisuutemme näyttävät lepäävän joidenkin lopulta uskonvaraisten oletusten varassa. Eräs näistä oletuksista on menneisyyden ja tulevaisuuden olemassaolo. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin päättyy hullun metafyysikon tämänkertainen raportti todellisuudesta.