Tietoisuuteen liittyvien teorioiden moninaisuus paljastaa aihepiirin hämmentävän luonteen: toistaiseksi minkään teorian kannattajat eivät ole onnistuneet kohottamaan omaa kantaansa yleisesti hyväksytyksi paradigmaksi. Vaikka fysikalismi saattaa olla nykyään suosituin kanta, vakavasti otettavien toisinajattelijoiden määrä on olennaisesti suurempi kuin esimerkiksi suhteellisuusteorian kyseenalaistajien määrä modernissa fysiikassa.

 

Mikä lopulta tekee tietoisuudesta näin hämmentävän? Kysymykseen lienee mahdotonta vastata täsmällisesti; arvoituksen olennainen tekijä tuntuu olevan oikeiden kysymysten löytämisen vaikeus. Jos arvoitusta kuitenkin yritetään verbalisoida, keskeisinä hämmennyksen osatekijöinä voidaan nähdä tietoisuuden välittömyys, sanoinkuvaamattomuus ja riippumattomuus.

 

Tietoisuuden välittömyydellä (immediacy) tarkoitetaan tietoisuuden tilojen ilmenemistä suoraviivaisella, intiimillä tavalla. Tietoisuuden tilani tuntuvat olevan lähempänä itseäni kuin mikään muu. Ulkoista maailmaa koskeva tieto vaatii aistielimiä ja päättelytoimintaa. Tieto omista tietoisuuden tiloistani ei taas näytä vaativan tuekseen minkäänlaista todistusaineistoa tai päättelyä.

 

Tietoisuuden välittömyyteen liittyy läheisesti sen erehtymättömyys. Jos katselen punaista seinää, saatan periaatteessa erehtyä sen suhteen, onko seinä oikeasti punainen (saatan esimerkiksi hallusinoida). Kuitenkaan ei tunnu mahdolliselta erehtyä sen suhteen, että minulla on punaisuuden kokemus.

 

Tietoisuuden tilojen erehtymättömyys ei toisaalta liene niin kiistatonta kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Tarkastellaan esimerkiksi koeasetelmaa, jossa koehenkilö yrittää pimeässä huoneessa erottaa mahdollisimman himmeitä valonvälähdyksiä. Tällaisessa tilanteessa koehenkilö alkaa helposti kuvitella välähdyksiä, eikä ole enää itsekään varma onko oikeasti nähnyt jotain. (Hullu Metafyysikko tietää tämän omakohtaisesti, koska osallistui opiskeluaikoinaan kyseiseen havaintopsykologiseen kokeeseen.) Toisaalta erehtymättömyys tuntuu pitävän paikkansa ainakin selkeiden ja voimakkaiden tietoisuuden tilojen kohdalla. Tuijottaessani Aurinkoa en voi erehtyä siitä, että minulla on kirkkaan valon kokemus. Ja vaikka en voisi olla varma tietoisuuden tilojeni sisällöstä, tieto siitä, että minulla on ylipäänsä jonkinlaisia tietoisuuden tiloja, tuntuu mahdottomalta kyseenalaistaa.

 

On vaikea sanoa mikä täsmälleen ottaen aiheuttaa epävarmuuden himmeiden välähdysten koeasetelmassa. Kyseessä ei välttämättä ole tietoisuuden tiloihin itseensä liittyvä epävarmuus, vaan vaikeus niiden erittelemisessä ja verbalisoinnissa. Kokeen aikana koehenkilöllä on vahva odotus valonvälähdyksestä ja vahva mielikuva siitä, miltä valonvälähdysten pitäisi näyttää. Suhteellisen kirkkaan välähdyksen kohdalla välähdys ja välähdystä koskeva mielikuva on helppo erottaa toisistaan. Mutta himmeiden välähdysten kohdalla aistielämykset ja mielikuvat alkavat muistuttaa yllättävän paljon toisiaan.

 

Jos erehtymättömyys todellakin on tietoisuuden ominaispiirre, tämä johtaa eliminatiivisen materialismin suuriin vaikeuksiin. Kyseisen näkemyksen mukaan täsmällinen tieteellinen tieto mitätöi arkipäiväiset tietoisuuskokemuksemme. Mutta tietoisuuden tilat näyttävät edustavan varmempaa tietoa kuin tieteellinen tieto. Jos elämä olisi unta, tieteellisellä tiedolla ei olisi mitään merkitystä. Tieto omista tietoisuuden tiloistani taas pysyisi luotettavana jopa unen aikana. Eliminatiivinen materialismi näyttää vanhan sanonnan mukaisesti valjastavan kärryt hevosen eteen, kyseenalaistamalla varman tiedon epävarmemman perusteella.

 

Toinen tietoisuuden välittömyyteen liittyvä arvoituksellinen piirre on yksityisyys. Tietoisuuden tiloja ei viime kädessä kykene havaitsemaan kukaan muu kuin niiden kokija itse. Tämä tietoisuuden ominaisuus ilmenee erityisen selvästi pohdittaessa eläinten tietoisuutta. Useimpien ihmisten mielestä esimerkiksi koirilla ja kissoilla on jonkinlaisia tietoisuuden tiloja. Mutta entä hiirellä, tai kastemadolla, tai kirpulla, tai bakteerilla? Useimmat ihmiset eivät antibioottikuuria syödessään murehdi bakteerien kärsimyksiä.

 

Jos asetamme eri eliömuodot riviin monimutkaisuuden määräämään järjestykseen, kysymys tietoisuudesta tuntuu ääripäiden kohdalla selkeältä. Toisaalta on äärimmäisen vaikeaa vetää mitään perusteltua rajaa, jonka toisella puolella tietoisuus on olemassa ja toisella puolella ei. Käytössämme ei ole tietoisuusmittaria, jolla voisimme ulkoapäin havaita tietoisuuden olemassaolon. On äärimmäisen vaikea kuvitella kuinka tällainen mittari voitaisiin koskaan rakentaa.

 

Rajanveto-ongelmaa voidaan mittarin puuttuessa toki tutkia teoreettisesti. Tarkastellaan esimerkkinä teoriaa korkeamman tason ajatuksista (Higher Order Thoughts, lyhennettynä HOT). Kyseisen teorian mukaan tietoisuus syntyy toisiinsa viittaavien mentaalisten tilojen vaikutuksesta. Oletetaan esimerkiksi, että minulla on halu juoda coca colaa. Mielessäni on myös ajatus ”haluan juoda coca colaa”. HOT-teorian mukaan halu saa tietoisuutensa siihen viittaavasta ajatuksesta. Kyse on mentaalisten tilojen hierarkisista tasoista: alemman tason tilat saavat tietoisuuden niihin viittaavilta korkeamman tason tiloilta. (HOT-teoria on osa laajempaa teorioiden perhettä, joka tunnetaan nimellä Higher Order Theories. Eri teoriat eroavat toisistaan muunmuassa sen suhteen, nähdäänkö korkeamman tason mentaalinen tila käsitteellisenä ajatuksena vai ei-käsitteellisenä havaintona.)

 

Hullun Metafyysikon mielestä HOT saattaa hyvinkin olla paikkansapitävä teoria. Tässä tapauksessa voisimme periaatteessa ratkaista rajanveto-ongelman; voisimme tutkia eri eliölajien aivoja ja määrittää rajan, jonka toisella puolella aivot ovat liian yksinkertaisia muodostamaan korkeamman tason ajatuksia. Mutta ongelmaksi jää kysymys kuinka voisimme koskaan tietää HOTin olevan oikea teoria. Jos meillä olisi käytössämme tietoisuusmittari, voisimme todeta mittarin vilkuttavan vihreää valoa vain niiden eliöiden kohdalla, joiden aivot kykenevät muodostamaan korkeamman tason ajatuksia. Mutta ilman tietoisuusmittaria teorioiden kokeellinen testaaminen näyttää mahdottomalta.

 

Tietoisuuden yksityisyys näyttää periaatteellisen tason kompastuskiveltä, jollaiseen emme törmää millään muulla tieteellisen tutkimuksen alueella. Tieteelliselle tutkimukselle on luonteenomaista tutkimuskohteiden tarkasteleminen yleisestä, ”kolmannen persoonan” näkökulmasta. Mutta tietoisuuden tiloja näyttää olevan mahdotonta havaita muuten kuin subjektiivisesta ensimmäisen persoonan näkökulmasta.

 

Käytännössä voimme tietenkin käyttää eräänlaisena ”tietoisuusmittarina” ihmiskoehenkilöiden verbaalisia raportteja omista tietoisuuden tiloistaan. Tällä tavoin voisi olla mahdollista muodostaa testattu teoria ihmisen tietoisuudesta. Kuitenkaan tällaista teoriaa ei olisi helppo yleistää ei-inhimillisiin olioihin, kuten eläimiin, avaruusolioihin tai tekoälyihin.

 

Rajanveto-ongelma tuntuu tukevan mysterianismia. Mikäli kyseessä todellakin on ratkeamaton periaatteellinen ongelma, emme ehkä koskaan tule paljastamaan tietoisuuden perimmäisiä arvoituksia. Tällainen pessimistinen kanta on toivoakseni ennenaikainen – on vaikea ennustaa mihin tulevaisuuden tiede ja filosofia lopulta yltävät. Mutta ainakin tämänhetkisen ymmärryksemme perusteella tietoisuuden arvoitusten ratkaiseminen näyttäisi vaativan suhteellisuusteoriaan verrattavaa käsitteellistä vallankumousta, joka auttaisi meitä näkemään asiat olennaisesti uudenlaisesta näkökulmasta.

 

Hullu Metafyysikko näkee erityisen kiehtovana rajanveto-ongelman mahdollisen yhteyden panpsykismiin. Kenties rajanvedon vaikeus johtuu siitä, että mitään rajaa ei ole olemassa. Kenties yksinkertaisimmillakin olioilla – alkeishiukkasilla – on omat primitiiviset tietoisuuden tilansa.