Muutamassa aiemmassa artikkelissa Hullu Metafyysikko on pohdiskellut tietoisuuden mysteerejä. Nyt hän hakee vauhtia toisesta äärilaidasta, aineellisen substanssin arvoituksista.

 

Metafyysikoilla on tapana jakaa olioiden ominaisuudet suhteellisiin ja sisäisiin. Esimerkiksi shakkinappuloiden rooli pelissä määritellään kuvailemalla niiden liikettä pelilaudalla. Torni liikkuu ruudusta toiseen suoria linjoja pitkin, lähetti viistoja, ja niin edelleen. Tällaiset ominaisuudet ovat suhteellisia; ne kuvaavat nappuloiden käyttäytymistä suhteessa toisiin nappuloihin. Nappuloiden sisäiset ominaisuudet riippuvat siitä aineesta tai substanssista, josta ne on rakennettu. Shakin pelaamisen kannalta sisäisillä ominaisuuksilla ei ole merkitystä; nappulat voivat yhtä hyvin koostua vaikkapa puusta, kullasta tai suklaasta, kunhan vain niiden suhteelliset ominaisuudet on määritelty pelin vaatimalla tavalla.

 

Esimerkiksi kultaisen shakkinappulan sisäiset ominaisuudet voidaan hahmottaa aistien avulla: kulta on väriltään keltaista, tuntuu sormin sivellessä kovalta ja nostettaessa painavalta. Mutta entäpä jos tutkimme kultaa voimakkaalla mikroskoopilla? Havaitsemme sen rakentuvan atomeista, jotka edelleen rakentuvat atomiytimestä ja sitä kiertävistä elektroneista. Vielä tarkemmin katsottuna atomiydin jakautuu protoneihin ja neutroneihin, jotka puolestaan rakentuvat kvarkeista. 

 

Tarkastelkaamme lähemmin vaikkapa elektronin ominaisuuksia. Elektronin sähkövaraus tarkoittaa, että elektroni hylkii muita eletroneja tietyllä voimalla ja vetää puoleensa protoneja tietyllä voimalla. Sen massa tarkoittaa, että se vetää puoleensa muita massallisia kappaleita tietyllä voimalla ja reagoi liiketilaansa muuttaviin voimiin tietyllä kiihtyvyydellä. Nyt huomaamme jotain kummallista. Kaikki fysiikan tuntemat elektronin ominaisuudet ovat suhteellisia, eivät sisäisiä. Elektronin ominaisuuksia voidaan verrata pelin sääntöihin, jotka kuvaavat sen käyttäytymistä suhteessa muihin fysiikan tuntemiin pelinappuloihin.

 

Millaisia elektronin sisäiset ominaisuudet mahtavat olla? Jos Hullu Metafyysikko kuvittelee kutistuvansa mikroskooppisen pieneksi ja seisovansa elektronin vieressä, hänen on helppo kuvitella se pikkuriikkiseksi sähkönsinistä valoa hehkuvaksi palloksi. Jos hän kuvittelee koskettavansa elektronia, se voisi tuntua liukkaalta ja kihelmöivältä. Mutta tällainen ajatusleikki on tietenkin epärealistinen. Elektroni ei ole minkään värinen, koska se on kooltaan valon aallonpituutta pienempi, eikä sitä siis ole mahdollista koskaan nähdä. (Elektroni ei ole edes väritön tai näkymätön - pikemminkin koko näkemisen käsite menettää sen kohdalla merkityksensä.) Elektroni ei myöskään tunnu miltään, koska se on pienempi kuin sormenpääni atomit, eikä sitä siis voi koskettaa. Elektronin sisäisiä ominaisuuksia näyttää mahdottomalta hahmottaa tuntemiemme aistikokemusten avulla.

 

Aistiemme puutteellisuus mikromaailman ilmiöitä hahmotettaessa ei tietenkään tule yllätyksenä kenellekään moderniin fysiikkaan perehtyneelle. Mutta yllättävää on se, että alkeishiukkasten sisäisiä ominaisuuksia ei näytä mahdolliselta tutkia millään muullakaan tavalla. Fyysikot tutkivat alkeishiukkasia törmäyttämällä niitä toisiinsa hiukkaskiihdyttimissä ja havainnoimalla niiden keskinäisiä vuorovaikutuksia. Tällainen lähestymistapa paljastaa ainoastaan suhteellisia ominaisuuksia - tietoa siitä, kuinka hiukkaset käyttäytyvät suhteessa toisiin hiukkasiin. 

 

Edellä mainittu ei ole ongelmallista fysiikan näkökulmasta. Niin kauan kuin alkeishiukkaset pelaavat pelejään fysiikan lakien mukaisesti, niiden sisäisillä ominaisuuksilla ei ole merkitystä. Mutta intuitiivisesti tuntuu itsestään selvältä, että alkeishiukkasten täytyy muodostua jostain substanssista, jolla on jotain sisäisiä ominaisuuksia. Jos on olemassa suhteellisia ominaisuuksia, täytyy olla olemassa jokin, joka nämä ominaisuudet toteuttaa. Vastaavalla tavalla shakkinappulan täytyy koostua jostain, vaikka pelin kannalta sen täsmällisellä rakennusaineella ei olekaan merkitystä.

 

Arvoitukseen näyttää olevan kaksi mahdollista ratkaisua: alkeishiukkasilla joko on sisäisiä ominaisuuksia, tai ei ole. Ensin mainitussa vaihtoehdossa aineen perimmäisen olemuksen täytyy olla jotain, jota ei voi koskaan havaita tai kuvailla eikä edes kuvitella. Tällaiseen salaperäiseen johonkin uskomista on vaikea olla näkemättä pahimman laatuisena taikauskona.

 

Jos taas alkeishiukkasilla ei ole sisäisiä ominaisuuksia, mitä tuntemamme aine sitten pohjimmiltaan on? Tässä tapauksessa alkeishiukkaset alkavat epäilyttävästi muistuttaa matemaattisia olioita. Matematiikalle on ominaista suhteiden kuvaileminen vailla konkreettista sisältöä. Matematiikka sai alkunsa konkreettisten olioiden laskemisesta; esimerkiksi luvulla ”3” voitiin tarkoittaa kolmea omenaa tai kolmea kultarahaa. Ratkaiseva askel matematiikan kehityksessä oli lukujen puhdistaminen kaikesta konkreettisesta sisällöstä; matemaatikot pohdiskelevat lukuja puhtaina abstraktioina, jotka on määritelty ainoastaan suhteessa muihin lukuihin. Jos alkeishiukkasilta samaan tapaan puuttuvat sisäiset ominaisuudet, onko tuntemamme aine lopulta vain sisällyksetön abstraktio, matemaattinen entiteetti?

 

Kosmologi Max Tegmark teoksessaan Our Mathematical Universe vie tämän ajatuksen äärimmilleen. Hänen mukaansa koko maailmankaikkeus on jättimäinen matemaattinen rakenne, joka tiedostaa itse oman olemassaolonsa. Ne matemaattiset oliot, jotka näemme tietoisuudessamme, ja ulkoinen maailma, jonka aisteillamme havaitsemme, ovat lopulta vain kaksi näkökulmaa pohjimmiltaan samaan todellisuuteen.

 

Hullu Metafyysikko näkee aineellisen substanssin arvoitukset kiehtovina viitteinä panpsykismin tai metafyysisen idealismin suuntaan. Jos aineellinen substanssi on olemassa, sen täytyy olla jotain, jota ei voi kuvailla tai havaita. Nämä ominaisuudet muistuttavat epäilyttävästi tietoisuuden ominaisuuksia – myöskään tietoisuuden tilat eivät ole havaittavissa tai käsitteellisesti kuvailtavissa. Tämä herättää kysymyksen, voisiko henkinen substanssi olla aineellisen maailman perimmäinen rakennusaine. Tällainen päätelmä ei liene loogisesti sitova – samankaltaisuudesta ei voi suoraan päätellä identtisyyttä. Kuitenkin aineellisen substanssin ja tietoisuuden identtisyys voitaisiin nähdä ontologisesti säästeliäänä ja siten Occamin partaveitsen suosimana ratkaisuna. Miksi meidän pitäisi sisällyttää todellisuuskäsitykseemme kaksi erillistä, toisiaan muistuttavaa ilmiötä, jos voimme yksinkertaisemmin olettaa niiden olevan kaksi näkökulmaa pohjimmiltaan samaan ilmiöön?

 

Jos taas aineellinen substanssi ei ole olemassa – jos aine on pelkkä matemaattinen abstraktio – herää kysymys tietoisuuden roolista todellisuudessamme. Koska havaitsemme matemaattiset oliot tietoisuudessamme, tietoisuus ei itsessään voi olla matemaattinen olio. Tämä päätelmä näyttää johtavan idealistiseen käsitykseen tietoisuudesta todellisuuden perustavanlaatuisena osana. Hullun Metafyysikon silmien eteen avautuu visio maailmansielusta, ”kosmisesta mielestä”, jonka ajatukset muodostuvat matematiikasta, ja jonka tietoisuudessa maailmankaikkeus sijaitsee.