Hullu metafyysikko kävi taannoin ystävänsä kanssa laajahkon keskusteluun aiheesta ”voivatko fysiikan lait rikkoutua”. Jos luonnonlakeja rikkovaa tapahtumaa nimitetään ”ihmeeksi”, kysymys kääntyy muotoon ”ovatko ihmeet mahdollisia”. Aihepiiri herättää hullussa metafyysikossa jokseenkin ristiriitaisia tunnelmia; toisaalta arvostan luonnontieteitä hyvin korkealle, mutta toisaalta suhtaudun ihmeiden tai ”yliluonnollisten ilmiöiden” mahdollisuuteen ehkä positiivisemmin kuin useimmat luonnontieteiden harrastajat.

 

Kysymyksessä on mielestäni olennaista mitä käsitteillä ”fysiikan laki” tai ”luonnonlaki” oikeastaan tarkoitetaan. Erään mahdollisen määrittelyn mukaan

 

(1) Luonnonlait ovat aina ja kaikkialla päteviä luonnon säännönmukaisuuksia

 

Tällainen määritelmä tietenkin tekee luonnonlain rikkoutumisesta käsitteellisen mahdottomuuden. Laki, joka rikkoutuisi, ei enää olisi luonnonlaki. Määritelmässä kuitenkin on ongelmana, että emme voi koskaan tietää, onko luonnonlakeja kyseisessä merkityksessä olemassa. Jotta voisimme havaita jonkin lain pätevän aina ja kaikkialla, meidän pitäisi tehdä havaintoja kaikkina aikoina ja kaikissa avaruuden pisteissä.

 

Jos emme voi tietää luonnonlakien yleispätevyyttä havaintojen perusteella, voisimmeko päätellä sen puhtaan loogisen välttämättömyyden kautta? Hullulla metafyysikolla ei ole tiedossaan, kuinka tämä voisi tapahtua. Esimerkiksi nelikulmaisia kolmioita ei voi olla olemassa, koska niiden määrittely sisältää loogisen ristiriidan. Mutta mitään ilmeistä ristiriitaa ei sisälly ajatukseen, että luonto saattaisi joskus toimia täysin ei-säännönmukaisella, ennustamattomalla tavalla.

 

Määritelmän (1) kannattaja ehkä voisi väistää kritiikin vetoamalla tilastolliseen päättelyyn. Meillä on suuri määrä havaintoja luonnon säännönmukaisesta toiminnasta, eikä ainakaan kovin luotettavia havaintoja päinvastaisesta. Induktiivisessa päättelyssä on kysymys yksittäisten havaintojen yleistämisestä lainalaisuudeksi: jos olemme havainneet tuhat mustaa korppia, voimme melko luotettavasti päätellä kaikkien korppien olevan mustia. Voimmeko vastaavasti tehdä havaintoihin perustuvan yleistyksen, että luonnonlait ovat todennäköisesti yleispäteviä?

 

Tässä vaihtoehdossa on mielestäni kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, havainnoista yleistämällä päätelty laki ei voi koskaan olla sataprosenttisen luotettava. Vaikka meillä olisi miljardi havaintoa luonnonlakien toiminnasta, ei ole mitään loogista estettä, etteikö miljardis ja ensimmäinen havainto voisi sittenkin rikkoa luonnonlakeja. Tämä ongelma tosin ei liene erityisen vakava; vaikka sataprosenttiseen varmuuteen ei koskaan päästäisi, riittävän suuri havaintojen määrä ehkä korottaisi lain varmuusasteen hyvin lähelle sataa prosenttia.

 

Toinen ja painavampi ongelma on tilastollisesti edustavan otoksen valitseminen kaikista maailmankaikkeuden tapahtumista. Jos kasvitieteilijä tutkii Saharan erämaata, hän ei voi tehdä havaintojensa perusteella päteviä päätelmiä lehtipuiden yleisyydestä Maapallolla. Kenties meidän näkökulmamme maailmankaikkeuteen on vastaavalla tavalla rajoittunut. Kenties luonnonlait rikkoutuvat mustan aukon keskipisteessä tai äärettömän kaukaisessa tulevaisuudessa. Kenties ihmeet ovat yleisiä alieneiden maagisissa rituaaleissa Andromedan galaksissa. Jos havaintomme maailmankaikkeudesta ovat jollain olennaisella tavalla epäedustavia, mikään havaintojen määrän lisääminen ei kasvata päätelmiemme luotettavuutta.

 

Jos emme voi tietää luonnonlakeja yleispäteviksi, onko sitten mielekästä puhua ei-yleispätevistä luonnonlaeista? Tämä voisi onnistua esimerkiksi seuraavalla määrittelyllä:

 

(2) Luonnonlait ovat laajin mahdollinen luontoa kuvaavien säännönmukaisuuksien joukko.

 

Tässä määritelmässä on hyvänä puolena, että voimme tietää luonnonlakien olevan olemassa. Luonnossa on ilmiselvästi ainakin jotain säännönmukaisuuksia. Siksi myös lienee olemassa jokin laajin mahdollinen säännönmukaisuuksien joukko. Tämä ei kuitenkaan sulje pois yksittäisten ihmeiden mahdollisuutta. Jos luonnonlaki joskus rikkoutuu, kyseinen laki ei ole yleispätevä, mutta voi silti olla laajin mahdollinen luontoa kuvaava säännönmukaisuus. Levitoiva dinosaurus jurakaudella tuskin mitätöi painovoimalain toimintaa tänä päivänä.

 

Koska luonnonlait voidaan määritellä mielekkäästi ihmeet sallivalla tavalla, hullu metafyysikko pitää ihmeitä ainakin periaatteessa mahdollisina. Mutta ennen kuin lukija tulkitsee tämän myönnytyksenä Niilo Ylivainiolle, totean, että myös ihmeisiin uskominen on äärimmäisen problemaattinen näkökanta. Keskeisenä ongelmana on ihmeen tunnistaminen ihmeeksi. Jos näkisimme ilmiön, joka näyttää rikkovan luonnonlakeja, kuinka voisimme tietää, rikkooko se todellisia luonnonlakeja, vai ainoastaan tämänhetkistä tietoamme luonnonlaeista? Ehkäpä esimerkiksi parapsykologia kehittyy tulevaisuudessa aidoksi tieteenalaksi ja löytää luonnonlakeja, jotka selittävät tänä päivänä ihmeeltä näyttäviä ilmiöitä. Järkevin suhtautuminen ihmeisiin näyttäisi olevan molemminpuolinen agnostismi. Emme ehkä voi tietää, etteikö ihmeitä olisi, mutta toisaalta olisi äärimmäisen vaikeaa tietää niiden olevan olemassa, vaikka niitä todella olisikin olemassa.