Hullu metafyysikko jatkaa painiotteluaan identiteetin arvoitusten kanssa (ihan vain siltä varalta, että asia ei vielä tuntuisi riittävän epäselvältä). Katsellessani keskivertoa uutislähetystä syntymiseni maailmassa juuri tähän aikaan ja paikkaan tuntuu huomattavalta onnenpotkulta. Yhtä hyvin olisin voinut syntyä nigerialaiseksi tytöksi, joka ympärileikataan lasinsirulla, ja joka synnyttää savimajassa 15 lasta persoonallisuushäiriöiselle boko haram -aktivistille. Eikä eurooppaan syntyminen muutamia satoja vuosia sitten olisi ollut kovinkaan paljoa suotuisampi vaihtoehto.

 

Jos syntyminen rikkaaseen länsimaahan tuntuu onnenpotkulta, vielä onnekkaampaa lienee syntyminen ihmiseksi. Esimerkiksi hyttysiä on olemassa hyvin paljon enemmän kuin ihmisiä. Hyttysen elämä lienee lyhyt ja ankea – ehkä lukuunottamatta paratiisimaista tuokiota hyttysen löytäessä puistoon sammuneen humalaisen. Syntyminen ihmiseksi alkaa tuntua melkeinpä päävoitolta huikeissa metafyysisissä arpajaisissa.

 

Mutta onko johonkin muuhun ruumiiseen tai olomuotoon syntyminen todellinen mahdollisuus? Tunnepohjalta ja näppituntumalta vastaus tuntuisi olevan myöntävä. Aivan varmasti en ole itse voinut mitenkään vaikuttaa siihen, näenkö ensimmäisen silmäykseni maailmasta ihmisen vai eläimen silmien läpi. Tokkopa edes Jumala on voinut itse valita, sattuuko Hän olemaan Jumala vai kastemato.

 

Tällainen visio tuntuisi tarjoavan näppärän perustelun kaikkien elävien olentojen perimmäiselle tasa-arvolle. En odota hyttysten palvovan tai ihailevan minua siksi, että olen ihminen. (Vereni hyvänmakuisuus lienee parempi palvonnan syy.) Vastaavalla tavalla edes Jumalan ei pitäisi odottaa palvontaa ihmiseltä vain siksi, että Hän sattuu olemaan Jumala. Yksikään olento ei liene lopulta itse ansainnut omaa asemaansa olevaisuudessa.

 

Tämän maailmaasyleilevän näköalan todenmukaisuus tietenkin riippuu olennaisesti siitä, mitä loppujen lopuksi tarkoitamme sanalla ”minä”. Jos perimmäinen minuuteni on identtinen esimerkiksi aivojeni kanssa, eläimeksi syntymisen idea muuttuu absurdiksi. Ihmisen aivot eivät kerta kaikkiaan mahdu hyttysen ruumiiseen. Mutta tämä rationaalinen tulkinta ei tunnu tippaakaan hälventävän ihmiseksi syntymisen hämmentävyyttä. Jos nyt yllättäen muuttuisin hyttyseksi, aivojeni kutistuminen miljoonasosaan varmaankin muuttaisi aistikokemuksiani ja ajatusmaailmaani radikaalisti. Mutta eikö se jokin, joka katselee maailmaa silmieni läpi - perimmäinen minuus, jolle aistimukset ja ajatukset kuuluvat – voisi pysyä samana aistimusten ja ajatusten muuttumisesta huolimatta? Olipa eläimeksi syntyminen miten irrationaalinen ajatus tahansa, se tuntuu vaistomaisesti aidolta mahdollisuudelta – jopa niin todelliselta, että sen jääminen toteutumatta on yllättävää.

 

Aineeton sielu on hyvin yleinen uskomus eri uskonnoissa ja mytologioissa. Äkkiseltään ajatellen ilmeisin selitys tämän uskomuksen yleisyydelle tuntuisi olevan ihmisen kuolemanpelko, tarve jatkaa olemassaoloa aineellisen ruumiin väistämättä tuhouduttua. Mutta edellä kuvatun perusteella sielu-uskomuksille voisi olla myös perustavamman laatuinen syy – ihmisen vaistomainen taipumus hahmottaa minuutensa fyysisestä muodosta riippumattomana.

 

Mikä loppujen lopuksi aiheuttaa tämän salaperäisen ”identiteetin muodottomuuden kokemuksen”? Suoraviivaisin selitys voisi olla, että kokemus heijastaa todellisuutta; ehkä ihmisellä todellakin on aineeton sielu. Mutta tämä jännittävyydessään sangen mieltäylentävä vaihtoehto lienee kaukana itsestäänselvästä. Ihminen on tunnetusti äärimmäisen altis illuusioille. Tuskin kukaan voi kiistää Maan näyttävän litteältä, tai Auringon näyttävän Maata kiertävältä, suhteellisen läheiseltä objektilta.

 

Jos identiteetin muodottomuuden kokemus ei heijasta todellisuutta, mistä se sitten aiheutuu? Arkipäiväisempi selitys voisi olla ihmisen voimakas taipumus samaistumiseen. Kyky hahmottaa maailma ikäänkuin jonkun muun näkökulmasta lienee äärimmäisen merkittävä yhteistyön ja moraalin mahdollistaja. Ehkäpä tunne, että olisin voinut syntyä jonkun muun ruumiiseen aiheutuu samaistumiskyvyn ”ylitulkitsemisesta” - pitkälti samoin kuin tunteeni Maan liikkumattomuudesta johtuu asentoaistini ylitulkitsemisesta.

 

Hullun metafyysikon taivaanrantaa maalaileva puoli haluaisi uskoa sielu-hypoteesiin, kun taas kyyninen puoli pitää tylsää ja hohdotonta ylitulkinta-hypoteesia todennäköisempänä. (Erään tuntemani ajattelijan mukaan ”elämänkatsomuksellisissa kysymyksissä epämiellyttävin vaihtoehto on todennäköisimmin tosi”.) Mutta realistisesti ajatellen lienee liian aikaista muodostaa ehdotonta kantaa suuntaan tai toiseen. Ihmisen persoonallinen identiteetti on suunnattoman mutkikas ja hämäräperäinen filosofinen ongelma, jota tuskin kukaan voi sanoa varmuudella ymmärtävänsä. Ehkäpä ihmiseksi syntymisen hämmentävyys on eräs osoitus siitä, että olemme metafysiikan synnyistä syvistä pihalla kuin lumiukot – kykenemättömiä kysymään edes oikeita kysymyksiä.