Ikuisuuden parista on helppo luiskahtaa pohtimaan elämän tarkoitusta. (Suotakoon anteeksi, että hullu metafyysikko on laiskalla tuulella, eikä jaksa tällä kertaa pohtia mitään suurisuuntaisempaa.) Elämän tarkoitus lienee yksi vanhimpia ihmisen koskaan pohtimia filosofisia kysymyksiä. Silti yleisesti hyväksyttyä vastausta ei olla saavutettu.

Mitä oikeastaan tarkoitamme käsitteellä ”tarkoitus”? Ensimmäisenä tulee mieleen työkalun käyttötarkoitus; esimerkiksi vasara on tarkoitettu naulojen lyömiseen ja pullonavaaja päihtymisen edesauttamiseen. Tällainen tarkoitus edellyttää jonkinlaisen tietoisen suunnittelijan olemassaoloa. Useimmissa uskonnoissa elämän tarkoitus nähdäänkin Jumalan määrittämänä.

Mutta onko tällainen ”työkalutarkoitus” sitä, mitä elämän tarkoituksella yleensä ymmärretään? Elämän tarkoitukseen tuntuisi liittyvän myös käsitys elämän arvokkuudesta. Työkalun arvo on luonteeltaan välinearvoa. Ihmisen alistaminen välinearvoksi tuntuu ihmisarvoa loukkaavalta – tästä on kyse esimerkiksi orjuudessa.

Jos oletamme Jumalan tarjoavan olemassaolollemme tarkoituksen, herää kysymys, mikä sitten on Jumalan olemassaolon tarkoitus. Jumalalla ei voi olla ketään tai mitään  itseään korkeampaa tarkoituksen antajaa. Ajautuisiko Jumala siis eksistentiaaliseen kriisiin omaa tarkoituksettomuuttaan pohtiessaan? Jos Jumala on itsessään tarkoitukseton, kuinka Hän voisi tarjota kenellekään itseään alemmalle perimmäistä tarkoitusta? Elämän tarkoituksen näkeminen työkalutarkoituksena näyttää johtavan äärettömään regressioon; tarvittaisiin ääretön ketju aina vain korkeampia tarkoituksen antajia.

Jos Jumala ei voi tarjota elämälle tarkoitusta, ehkäpä tarkoitus on löydettävissä tämänpuoleisesta päämääristämme. Biologian näkökulmasta elävän olennon keskeinen päämäärä on lisääntyminen, seuraavan sukupolven saattaminen olemassaoloon. Tämän päämäärän toteuttaminen tuottaa monille syvää emotionaalista tyydytystä. Emotionaalinen merkittävyys tuntuukin olevan keskeinen osa ”elämän tarkoituksen” käsitettä; elämän tarkoitukseksi tuskin kelpaisi mikään abstrakti, arkielämästämme irrallaan oleva asia. Elämän päämäärät eivät tietenkään rajoitu biologiaan; ne jotka eivät halua tai voi lisääntyä voivat löytää tyydyttäviä päämääriä esimerkiksi luovan toiminnan, opiskelun, tai läheisistään tai lemmikkieläimistään huolehtimisen parista. 

Mutta kun tarkastelemme maailmankaikkeutta arkielämäämme laajemmassa mittakaavassa, inhimilliset päämäärämme tuntuvat haihtuvan avaruuden pimeyteen. Nykyisen tietomme perusteella kaikki elämä tulee ennemmin tai myöhemmin tuhoutumaan. Auringon kuumeneminen tekee Maapallosta elinkelvottoman arviolta miljardin vuoden kuluessa. Tämän jälkeen Maapallo jatkaa olemassaoloaan kuolleena fyysisenä kappaleena – polttavan kuumana autiomaana – neljän miljardin vuoden ajan, kunnes Aurinko kuolinkouristuksissaan nielaisee sen. Millaisen merkityksen tämä visio antaa olemassaolollemme? Kuinka roolimme yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa voisi olla merkityksellinen, jos ketju kokonaisuudessaan on tuomittu hukkumaan luonnon persoonattomiin tuhovoimiin?

Jos homo sapiens ei lähitulevaisuudessa perusteellisesti tyri asioitaan, jälkeläisillämme on tietenkin runsaasti aikaa kehittää tähtienvälistä avaruusmatkailua ja paeta Auringon kuolemaa nuorempiin planeettajärjestelmiin. Samalla voisimme pelastaa suuren osan Maapallon biodiversiteetistä joissain futuristisissa Nooan arkeissa. Tämä näkökulma antaa uuden merkityksen raamatulliselle ihanteelle ihmisestä luonnon varjelijana.

Valitettavasti Nooan arkki tarjoaa ainoastaan väliaikaisen pelastuksen. Maailmankaikkeuden lähestyessä termodynaamista kuolemaa jokainen tähti aikanaan sammuu ja uusien tähtien muodostuminen lakkaa. Kysymys on tietenkin inhimillisesti ajatellen äärimmäisen pitkästä prosessista. Pitkäikäisimmät punaiset kääpiötähdet tarjoavat valoa ja lämpöä tuhansien miljardien vuosien ajan. Tämän jälkeen seuraa kenties vuoteen 10 potenssiin 20 jatkuva ajanjakso, jolloin uusia tähtiä ja planeettakuntia syntyy harvakseltaan ruskeiden kääpiötähtien (epäonnistuneiden tähtialkioiden) törmäyksissä. Vielä tämänkin jälkeen – viimeisen valonsäteen kadottua maailmankaikkeudesta – jokin teknisesti äärimmäisen kehittynyt sivilisaatio voisi hyödyntää eksoottisia energianlähteitä, kuten mustien aukkojen pyörimisenergiaa, tai pimeän aineen annihilaatiota sammuneissa tähdenjäänteissä. Mutta riittävän pitkän ajan kuluessa mielikuvituksellisimmatkin elämänmuodot tulevat tuhoutumaan. Ehdottoman takarajan muodostanee kaiken aineen hajoaminen vuoden 10 potenssiin 40 tuntumassa.

Tämä visio herättää kysymyksen viimeisen elävän olennon eksistentiaalisesta asemasta. Jos viimeinen elävä olento on älykäs, tietääkö se itse olevansa viimeinen? Jos tietää, mahtaako se olla psyykkisesti riittävän vahva hyväksyäkseen tyynesti kaiken arvostamansa lopullisen katoamisen? Jos ei, kokeeko se viimeisenä tunteenaan inhimillisesti käsittämätöntä kosmista yksinäisyyttä?

Jos kuolema –  henkilökohtainen tai kosminen – tuhoaa kaiken tarkoituksen, voisiko elämän tarkoitus löytyä ikuisuudesta? Tätä ideaa viljellään laajalti eri uskonnoissa. Ne lukijat, jotka ovat viehtyneet uskontojen asemasta kehitysoptimismiin, ehkä voivat kuvitella jälkeläistemme pakenevan kuolevasta maailmankaikkeudesta jonkinlaisiin rinnakkaistodellisuuksiin. Nykyisessä kosmologiassa pohditaan vakavasti multiversumia, äärettömän monien maailmankaikkeuksien kokonaisuutta, joka kenties jatkaa olemassaoloaan ikuisesti. Esimerkiksi ikuisena inflaationa tunnettu prosessi voisi luoda loputtomiin uusia elinkelpoisia maailmankaikkeuksia. Vaikka siirtyminen maailmankaikkeudesta toiseen ei olisikaan mahdollista, jonkinlaista lohtua voisi tarjota tieto elämän jatkumisesta ainakin jossain muodossa, edes jossain osassa todellisuutta.

Mutta loppujen lopuksi ikuisuus tuntuu olevan elämän tarkoitukselle yhtä tuhoisaa kuin kuolema. Ikuisuuden kuluessa jokainen kuviteltavissa oleva tarkoitus tulisi lopulta toteutettua. Tämän jälkeen olisi edessä ikuisuus ilman tarkoitusta. Myös edellisessä artikkelissa pohtimani Poincaren syklit näyttävät tarkoituksen kannalta hyvin ongelmallisilta.

Jos edellä esittämäni pohdinnat pitävät paikkansa, elämän tarkoitus ei voi löytyä mistään auktoriteetista ihmisen ulkopuolelta, eikä myöskään mistään tulevaisuudessa sijaitsevista inhimillisistä päämääristä. Mitä siis jää jäljelle? Elämän tarkoituksen ilmeisesti pitäisi olla jotain ihmisen sisältä nousevaa ja nykyhetkessä sijaitsevaa. 

Jos elämän tarkoitus todellakin nousee ihmisen sisältä, tarkoituksen etsinnän täytyy olla jokaisen henkilökohtainen tutkimusretki. Se mikä on minulle arvokasta, ei välttämättä ole minkään arvoista sinulle. 

Vaikka kukaan ei voi ratkaista toisen puolesta hänen elämänsä tarkoitusta, meillä on toki mahdollisuus tarjota toisillemme virikkeitä ja suuntaviivoja. Hullu metafyysikko kokee ainakin tällä hetkellä inspiroivina Max Tegmarkin ajatukset hänen teoksessaan Our Mathematical Universe. Maanulkopuolista elämää käsittelevässä luvussa hän arvioi ihmisen olevan todennäköisesti ainoa älykäs laji koko havaitussa maailmankaikkeudessa. Tegmark kertoo ensi alkuun kokeneensa itsensä tämän näköalan edessä äärimmäisen merkityksettömäksi. Myöhemmin hänen ajatuksensa muuttuivat; vaikka maailmankaikkeus ei anna elämälle merkitystä, elämä antaa maailmankaikkeudelle merkityksen. Tämä merkitys kätkeytyy ennen kaikkea esteettisiin arvoihin. Olipa maailmankaikkeus miten synkkä ja kolkko tahansa, se joka tapauksessa sisältää mittaamatonta kauneutta. Ja tämän arvon olemassaolo näyttää riippuvan tietoisista havaitsijoista. Kuu saattaisi olla olemassa, vaikkei kukaan katsoisi sitä, mutta aivan varmasti se ei olisi kaunis – tai ainakin kauneus olisi hukkaan heitettyä. Esteettiset arvot tuntuvat olevan elämän lahja maailmankaikkeudelle, jotain jonka projisoimme teleskooppiemme kautta kaukaisiin galakseihin.

Hullu metafyysikko ei osaa sanoa riittävätkö esteettiset arvot tekemään elämästä ja maailmankaikkeudesta merkityksellisen. Realismin nimissä on todettava maailmankaikkeuden sisältävän myös hirvittävän rumia ja pahoja asioita. Mutta jos elämällä on tarkoitus, näen esteettiset arvot lupaavana ehdokkaana. Esteettisiin arvoihin tuntuu sisältyvän juuri sellaista ajatonta tässä-ja-nyt-olemassaoloa, jota elämän tarkoitukselta voisi odottaa. Niityn kukkien katoavaisuus ei tunnu tuhoavan niiden kauneutta, vaan pikemminkin korostavan sitä. Ehkäpä elämän arvo ei perustu sen saavutuksiin tulevaisuudessa, vaan sen joka hetki rönsyileviin loputtoman kiehtoviin muotoihin.

Elämän tarkoitukseksi usein tarjotun rakkauden arvo voisi myös olla pohjimmiltaan esteettistä. Jos rakkaus ymmärretään biologisena lisääntymisviettinä, elämän katoavaisuus kosmisessa mittakaavassa tuntuu mitätöivän sen merkityksen. Myös arkipäiväisellä tasolla inhimillinen rakkaus näyttää kovin epävakaalta ja vajavaiselta. Mutta rakkaus voitaisiin ymmärtää paitsi lisääntymisviettinä, myös ihmisten välisten suhteiden kauneutena, tai ihailuna toisen yksilön persoonallisuuden kauneutta kohtaan. Uskonnot ratkaisevat rakkauden katoavaisuuden ongelman ylevöittämällä sen Jumalan ikuiseksi rakkaudeksi. Päinvastainen ratkaisu voisi olla luopuminen egosentrisestä pysyvyyden odotuksestamme; rakkauden näkeminen arvokkaana tässä ja nyt, arvokkaana juuri katoavaisuutensa vuoksi.

Näihin yleviin tai tarpeettoman melodramaattisiin ajatuksiin päättyy Hullun Metafyysikon tämänkertainen iltasatu. Jätän lukijan oman sisäisen tutkimusmatkansa äärelle; mikä on juuri sinun elämäsi tarkoitus?

 

 Kuva 1. Kuoleman kauneus. Ennen sammumistaan Auringon kaltainen tähti puhaltaa ulkokerroksensa avaruuteen planetaariseksi sumuksi.