Mielenfilosofiaa käsittelevä artikkelisarja ei olisi täydellinen ilman katsausta Hullun Metafyysikon suosikkifilosofin, Benedictus Spinozan ajatuksiin. 1600-luvun hollanninjuutalaisella Spinozalla oli kyseenalainen kunnia tulla julistetuksi harhaoppiseksi sekä juutalaisten että kristittyjen taholta. Spinozan teokset kiellettiin välittömästi niiden ilmestyttyä ja pysyivät kiellettyjen kirjojen listalla vielä sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Pääteoksessaan Etiikka Todistettuna Geometrisessa Järjestyksessä Spinoza käsittelee laajaa valikoimaa aihepiirejä, alkaen metafysiikasta ja päätyen psykologiaan ja etiikkaan. Tässä tekstissä esittelen Spinozan ajattelun pääpiirteitä sikäli kuin olen ne onnistunut oikein ymmärtämään.

 

Keskeisin käsite Spinozan filosofiassa on substanssi, olemassaolon perusta, josta kaikki muu on riippuvaista, ja joka itse ei ole riippuvainen mistään. Esimerkiksi minä en ole substanssi, koska olemassaoloni riippuu muunmuassa vanhemmistani. Nykytieteen käsittein alkuräjähdyksen singulariteetti ehkä voitaisiin nähdä substanssina.

 

Spinoza perusteli substanssin olemassaoloa tunnetulla keskiaikaisella jumalatodistuksella, ontologisella argumentilla. Kuvitellaan täydellinen olento, jolla on kaikki kuviteltavissa olevat ominaisuudet. Tällaisen olennon on ilmeisesti pakko olla olemassa; jos se ei olisi olemassa, se ei olisi täydellinen, koska siltä puuttuisi olemassaolon ominaisuus.

 

Vaikka ontologisen argumentin pätevyys on kysymys erikseen, on mielenkiintoista pohtia mitä se tarkalleen ottaen todistaisi, jos olisi pätevä. Hullun Metafyysikon mielestä Spinoza vei ontologisen argumentin johdonmukaiseen päätepisteeseen. Ontologinen argumentti ei todista maailman ulkopuolella olevan Jumalan olemassaoloa, vaan olemassaolon sinänsä. Spinozan substanssi on ääretön ja kaiken nielaiseva. Jos esimerkiksi minä tai metsässä piipertävä muurahainen emme olisi osa substanssia, ei substanssi olisi ääretön ja täydellinen. Ontologinen argumentti, jolla on yleensä yritetty perustella kristillisen, maailman ulkopuolella sijaitsevan Jumalan olemassaoloa, näyttää johdonmukaisesti tulkiten johtavan panteismiin.

 

Toinen keskeinen Spinozan käsite on attribuutti, jolla hän tarkoittaa eräänlaista näkökulmaa substanssin olemukseen. Kannaltamme keskeisiä attribuutteja ovat ajattelu ja ulottuvaisuus. Kun substanssia tarkastellaan ulottuvaisuuden näkökulmasta, näemme aineellisen maailmankaikkeuden. Ajattelun attribuutin kautta substanssi taas ilmenee Jumalana. Näiden kahden attribuutin lisäksi substanssilla on ääretön määrä muitakin attribuutteja, jotka valitettavasti (tai onneksi) eivät ole ihmisen käsitettävissä.

 

Nykyisestä tieteellisestä näkökulmasta Spinozan näkemys substanssin äärettömyydestä sopii erinomaisesti yhteen modernien multiversumiteorioiden, kuten ikuisen inflaation teorian ja säieteorian kanssa. 1600-luvun maailmassa ajatus maailmankaikkeuden äärettömyydestä on epäilemättä ollut radikaali ja harhaoppinen.

 

Kolmas keskeinen Spinozan käsite on modifikaatio tai modus, jolla hän tarkoittaa substanssin olomuotoa tai olotilaa. Jos esimerkiksi meri olisi substanssi, aallot olisivat moduksia. Spinoza jakaa modukset kahteen luokkaan, äärellisiin ja äärettömiin. Äärellisiä moduksia olemme esimerkiksi me ihmiset ja kaikki havaitsemamme kappaleet ja ilmiöt. Äärettömällä moduksella Spinoza mahdollisesti tarkoitti luonnonlakeja, jotka ovat kaikkialla läsnäolevia. Substanssista poiketen modukset eivät ole riippumattomia, vaan niiden olemassaolo riippuu substanssista ja muista moduksista.

 

Tieto-opissaan Spinoza jaottelee tiedon epäadekvaatteihin ja adekvaatteihin ideoihin. Epäadekvaatit ideat ovat peräisin satunnaisista kokemuksista ja merkeistä, jotka molemmat ovat epäluotettavia. Satunnaisten kokemusten epäluotettavuus aiheutuu siitä, että teemme havaintomme ikäänkuin oman kehomme ja aistielimiemme vääristävän linssin läpi. Adekvaatit ideat taas liittyvät asioihin, jotka ovat yhteisiä kaikille kappaleille. Pystymme muodostamaan adekvaatteja ideoita esimerkiksi luonnonlaeista, koska itsekin noudatamme niitä ja ne tavallaan ovat olemassa sisällämme. Mallitapauksena adekvaatista tiedosta Spinoza nostaa esiin geometrian.

 

Kolmantena ja tärkeimpänä tiedon lajina Spinoza mainitsee intuitiivisen tiedon, välittömän ymmärryksen siitä miten jokin yksittäinen asia seuraa substanssin olemuksesta.

 

Spinozan jokseenkin eriskummallinen psykologia seuraa johdonmukaisesti hänen metafyysisistä lähtökohdistaan. Hänen ratkaisunsa kysymykseen mielen ja ruumiin suhteesta on kausaalinen parallelismi; ihmisen ajatukset eivät vaikuta hänen ruumiiseensa eikä ruumis ajatuksiin. Ajatukset ja ruumis ovat pikemminkin kaksi näkökulmaa samaan asiaan, substanssin olemukseen. Tämä kahtiajako yltää kaikkeen; jokaisella fyysisellä kappaleella on henkinen vastineensa, ja jokaisella henkisellä idealla fyysinen vastineensa. Esimerkiksi kivellä on Jumalan tietoisuudessa henkinen vastine, joka kuitenkin on kiven yksinkertaisuuden vuoksi hyvin paljon esimerkiksi ihmisen mieltä yksinkertaisempi.

 

Toinen Spinozan psykologian keskeinen piirre on determinismi. Kokemus vapaasta tahdosta on illuusio, joka aiheutuu siitä, ettemme tunne toimintaamme vaikuttavia syitä. Tosiasiassa kaikki tapahtumat seuraavat välttämättömyydellä substanssin olemuksesta. Edes Jumala ei olisi voinut luoda asioita mitenkään muuten ja missään muussa järjestyksessä kuin ne on luotu. Ihminen pääsee paradoksaalisesti kaikkein lähimmäs vapautta tiedostamalla kaiken välttämättömyyden.

 

Kolmas keskeinen käsite Spinozan psykologiassa on conatus, olioiden pyrkimys oman olemassaolonsa jatkumiseen. Spinoza näkee conatuksen jokaisen olion perimmäisenä olemuksena. Vaikka mikään ei voi olla täydellisen vapaata, olion suhteellinen vapaus on sitä suurempi, mitä suurempi sen conatus on. Conatus taas liittyy kausaalisten ketjujen sisäisyyteen; sitä suurempi on olion conatus ja vapaus, mitä vähemmän olion ulkopuoliset syyt vaikuttavat sen toimintaan. Jos esimerkiksi heitän ilmaan kiven, se putoaa maahan ulkoisten syiden (painovoima) ansiosta. Jos taas heitän ilmaan linnun, se lentää minne haluaa omien sisäisten syidensä ohjaamana.

 

Spinoza jakaa tunteet kahteen luokkaan, passiivisiin ja aktiivisiin. Tunteet ovat passiivisia eli kärsimystä tuottavia silloin, kun ne ovat seurausta epäadekvaateista ideoista. Spinoza näkee ihmisen ihannetilana järjen mukaisen elämän, passiivisista tunteista vapautumisen. Tämä tapahtuu kahdella tavalla: Muodostamalla passiivisesta tunteesta adekvaatti idea (eli ymmärtämällä sen syyt) sekä tiedostamalla tunteen välttämättömyys. Tässä Spinoza tulee lähelle nykyaikaista psykoanalyysiä sekä mindfullness-terapioita.

 

Millaista sitten on järjen mukainen elämä? Koska jokaisen ihmisen perusolemuksena on conatus, pyrkimys oman olemassaolon jatkumiseen, jokaisen tulee huolehtia itsestään ja ajaa omaa etuaan. Tämä ei kuitenkaan Spinozan mukaan tarkoita egoismia. Koska jokainen ihminen on riippuvainen lajikumppaneistaan, oman edun ajaminen onnistuu parhaiten yhteiskunnallisen harmonian vallitessa.

 

Spinoza näkee ihmisen korkeimpana hyvänä älyllisen rakkauden Jumalaa eli luontoa kohtaan. Tämä saavutetaan ennen kaikkea intuitiivisen tiedon välityksellä, näkemällä Jumala tapahtumien taustasyynä. Spinoza on valitettavan epäselvä määritellessään intuitiivista tietoa; allekirjoittaneelle tulee mieleen esimerkiksi luonnossa koettava vaistomainen tunne kaiken taustalla vaikuttavasta jumalallisesta olemuksesta. Rakkauden Jumalaa kohtaan täytyy olla pyyteetöntä, ei vastavuoroisen rakkauden toiveeseen perustuvaa. Jumala itse ei rakasta tai vihaa ketään tai mitään, vaan ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan on osa sitä ääretöntä rakkautta, jolla Jumala rakastaa itseään.

 

Entä sitten ihmisen kohtalo kuoleman jälkeen? Koska Spinoza näkee mielen ja ruumiin saman ilmiön eri puolina, hän ei anna toivoa yksilöllisen minuuden säilymisestä kuoleman jälkeen. Ruumiin hajoaminen johtaa väistämättä myös ruumista vastaavan mielen hajoamiseen. Hän kuitenkin näkee jonkinlaisen mahdollisuuden ikuiseen tai ajattomaan olemassaoloon adekvaattien ideoiden kautta. Koska adekvaatit ideat ovat ajattomia, ihmisen mieli on osallisena ikuisuudessa sitä voimakkaammin mitä enemmän sillä on adekvaatteja ideoita.

 

Tämä artikkeli lienee sopivinta päättää Spinozan omiin sanoihin hänen pääteoksessaan Etiikka Todistettuna Geometrisessa Järjestyksessä:

 

”Sen lisäksi että ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin, eikä hän koskaan nauti tosi sielunrauhasta, elää hän myös ikäänkuin tiedottomana mitä tulee häneen itseensä, Jumalaan ja olioihin, ja hän lakkaa kärsimästä samalla hetkellä kuin lakkaa olemasta. Viisas sitä vastoin, sikäli kuin häntä tarkastellaan tässä ominaisuudessaan, kokee tuskin lainkaan mielen järkytyksiä; tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden tietystä ikuisesta välttämättömyydestä ei hän milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii aina oikeasta sielunrauhasta.

 

Joskin tie, jonka olen osoittanut johtavan tähän, näyttää sangen vaikealta, on se silti löydettävissä. Näin kovin harvoin eteen osuvan asian pitääkin kai olla vaikea. Jos näet pelastus olisi käsien ulottuvilla ja löytyisi ilman suurta vaivannäköä, kuinka silloin useimmat silti laiminlöisivät sen? Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.”

 

Lisätietoa aihepiiristä kiinnostuneille täällä sekä Roger Scrutonin teoksessa ”Spinoza”.