Ihmeiden pariin tapahtuneen syrjähypyn jälkeen hullu metafyysikko palaa vielä hetkeksi painiskelemaan identiteetin mysteerien kanssa. Ihmisen ajallisen identiteetin säilyminen on suunnattomasti keskustelua herättänyt ja toistaiseksi ratkeamaton ongelma. Olenko missään olennaisessa mielessä sama olento kuin se jokin, joka nukkui vuoteessani esimerkiksi vuosi sitten? Minuuteni pysyminen samana vuodesta toiseen vaatii jonkinlaisen ”liiman”, joka yhdistää tietoisuuden tilani eri ajan hetkinä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

 

Koska Eri Keeper tuskin toimii tässä tilanteessa, mitä tämä salaperäinen identiteettiliima voisi olla? Ensimmäisenä vaihtoehtona tulee mieleen fyysinen kriteeri, aineellisen ruumiini pysyvyys. Ehkä pysyn omana itsenäni siksi, että ”asun” vuodesta toiseen samassa ruumiissa. Mutta tässä kohtaa muodostuu ongelmaksi aiemmin pohtimamme atomien vaihtuminen. Joidenkin väitteiden mukaan kaikki ruumiimme atomit vaihtuvat seitsemän vuoden välein. Tämä tuntuisi johtavan päätelmään, että en ole enää sama kuin seitsemän vuotta sitten, vaan tuolloin eläneen hullun metafyysikon kopio.

 

Väite kaikkien atomiemme vaihtumisesta ei liene täsmälleen ottaen paikkansapitävä. Pikaisen googlettelun perusteella ainakin aivosolujemme dna-molekyylit näyttävät pysyvän samana koko elämämme. (Lisää täällä ja täällä.) Mutta tuntuu hyvin epäselvältä riittääkö tämä turvaamaan identiteettini säilymisen. Joka tapauksessa suurin osa aivojeni atomeista vaihtuu vuosien kuluessa. Solujen massasta suurin osa on vettä, jonka kierto elimistömme läpi lienee suhteellisen nopeaa. Vaikka geneettinen identiteettimme on sidoksissa dna:han, on vaikea keksiä mitään syytä, miksi psyykkinen identiteettimme riippuisi enemmän aivosolujemme dna:sta kuin niiden sisältämästä vedestä.

 

Ehkä vakavamman ongelman fyysiselle kriteerille muodostaa minuuden säilyminen aivokuolemassa. Vaikka aivokuolleen ihmisen ihmisyys onkin kiistanalainen eettinen pulma, hullu metafyysikko kokee itsestäänselvänä, että psyykkinen identiteettini katoaa psyykkisten toimintojeni lopullisesti lakatessa. Tämän jälkeen aivojeni atomien säilyminen pääkoppani sisällä tuntuu merkityksettömältä.

 

Eksoottisempana ajatuskokeena voimme pohtia ilkikurista jumaluutta, joka sekoittaa aivojeni atomit siten, että solurakenne säilyy ennallaan, mutta yksikään atomi ei sijaitse enää samassa solussa kuin alun perin. Tässä tilanteessa tuntuisi hyvin epäselvältä, onko tuloksena oleva hullu metafyysikko enää sama kuin alkuperäinen. Aivojeni atomit pysyisivät samana, mutta yksikään aivosoluni ei enää olisi sama kuin aiemmin.

 

Mikä siis eteen, jos fyysinen kriteeri ei riitä takaamaan identiteettimme säilymistä? Ehkäpä identiteettiliima voisi muodostua atomien sijaan jostain psyykkisestä ilmiöstä – esimerkiksi muistoistamme. Olen sama ihminen kuin vuosi sitten, koska muistan vuoden takaiset tapahtumat. Tämä muistokriteeri kariutuu yksinkertaiseen ongelmaan, että en muista läheskään kaikkia menneisyyteni ajanjaksoja. Esimerkiksi varhaislapsuudestani en muista mitään.

 

Muistokriteeriä voitaisin kehittää ketjutettujen muistojen kriteeriksi. Esimerkiksi tänään muistan eilisen, eilen muistin toissapäivän, jne. Jos olen tällä perusteella ollut viimeisten kymmenen vuoden ajan joka päivä sama kuin edellisenä päivänä, aivan ilmeisesti olen tänään sama kuin kymmenen vuotta sitten. Tämä identiteetin kriteeri näyttäisi selviävän jopa varhaislapsuuden muistinmenetyksen haasteesta. Vaikka en nyt muista lapsuuttani, luultavasti olen hyvinkin varhaisessa vaiheessa kyennyt muistamaan ainakin jotain edellisestä päivästä.

 

Ketjutettujen muistojen kriteeri joutuu vaikeuksiin täydellisen muistinmenetyksen tapauksessa. Kuvitellaan ajatuskoetta, jossa häijy tiedemies tuottaa minulle sähköshokilla täydellisen muistinmenetyksen ja sen jälkeen kiduttaa minua julmasti. Pitäisikö minun nyt pelätä tulossa olevaa kidutusta? Jos muistot todellakin määräävät identiteettini, minulla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Se joka joutuu kidutetuksi on joku muu kuin minä. Mutta tämä ei tunnu intuitiivisesti kovin lohdulliselta. Aivan varmasti pelkäisin kiduttamista, vaikka tietäisinkin menettäväni muistini sitä ennen. (Lukija voi pohtia, suostuisiko esimerkiksi hammaslääkärissä korvaamaan puudutusaineen väliaikaisen muistinmenetyksen tuottavalla lääkkeellä.)

 

Jos muistot eivät riitä identiteettiliimaksi, voisiko liimana soveltaa ylipäänsä mitä vain psyykkisiä prosesseja? Jopa täydellisen muistinmenetyksen tapauksessa ainakin alitajuiset psyykkiset syy-yhteydet jäävät voimaan. Tämänhetkiset tietoisuuden tilani riippuvat ainakin jollain tiedostamattomalla tavalla eilisistä tietoisuuden tiloistani. Vastavalla tavalla varhaislapsuuden tapahtumat vaikuttavat ihmisen ajatuksiin ja tunteisiin, vaikkei ihmisellä ole niistä tietoista muistoa. Psyykkisten prosessien kriteerin mukaan olen tänään sama kuin vuosi sitten, koska tietoisuuden tilani näinä kahtena hetkenä ovat osa samaa katkeamatonta syyn ja seurauksen ketjua.

 

Mutta voidaanko identiteettini samaistaa kaikkien aivoissani tapahtuvien psyykkisten prosessien kanssa? Painajaisunissa esiintyy usein hahmoja, jotka toimivat vastoin tietoisen minuuteni tahtoa. Kuitenkin nämä hahmot edustavat aivoissani tapahtuvia (piilotajuisia) psyykkisiä prosesseja. Tämä johtaa hämmentävään päätelmään, että en ole identtinen kaikkien psyykkisten prosessieni kanssa. Aivoissani ikäänkuin asuu itseni lisäksi muitakin, enemmän tai vähemmän itsenäisiä psyykkisiä olioita. (Eksoottinen esimerkki tästä on automaattikirjoitus.) Tämä tekee psyykkisten prosessien kriteerin epäselväksi. Jos en ole identtinen kaikkien psyykkisten prosessieni kanssa, kuinka voisin käyttää niiden jatkuvuutta identiteettini säilymisen kriteerinä?

 

Kuvitellaan että olisi olemassa kone joka valmistaa ihmisestä täsmällisen kopion. Nyt ilmeisesti minä ja kopioni olisimme psyykkisten prosessien kriteerin perusteella yksi ja sama - kopioni ajatukset ja tunteet aiheutuisivat minun psyykkisistä tiloistani ennen kopiointia. Kopioinnin jälkeen olisi ilmeisesti mahdotonta tietää kumpi meistä on kopio; molemmat muistaisivat olevansa alkuperäisiä. Mutta tämä vaikuttaa absurdilta; aivan varmasti en voi olla olemassa kahdessa paikassa yhtä aikaa. (Jos lukija kokee tämän ajatuskokeen vaikeasti sulatettavana, ajatuskokeessa voitaisiin käyttää myös älykästä tietokoneohjelmaa, jonka kopioiminen lienee hyvin paljon helpompaa kuin fyysisen ruumiin kopioiminen.)

 

Hullu metafyysikko toivoo nyt vakuuttaneensa lukijan siitä, että ajallisen identiteetin säilyminen on todellakin kummallinen kysymys. Oma identiteettini tuntuu varmimmalta kuviteltavissa olevalta asialta. Kuitenkaan kenelläkään ei ole lopulta aavistustakaan, mihin sen pysyvyys perustuu. Sen lisäksi, ettemme tiedä vastausta identiteetin paradokseihin, niihin vastaaminen vaikuttaa periaatteessakin mahdottomalta. Jos identiteettini todellakin vaihtuisi seitsemän vuoden välein, en voisi huomata tapahtunutta mitenkään. Minulla ei ole mitään keinoa erottaa, kuuluvatko muistoni todella minulle, vai aiemmalle kaksoisolennolleni. On myös äärimmäisen vaikea kuvitella mitään mittaria, jolla identiteetin säilymisen voisi havaita ulkoa päin. Identiteettimme on kuin näkymätön ja tuntumaton kani, jonka me kaikki uskomme hyppäävän silinterihatusta, mutta jota on periaatteessakin mahdotonta havaita mitenkään.

 

Entäpä jos identiteettimme on lopulta pelkkä illuusio? Entäpä jos huomenna vuoteestani heräävä olento ei olekaan minä, vaan illusorisilla muistoilla varustettu kopioni? Tällainen hypoteesi olisi helppo sivuuttaa teoreettisena spekulaationa. Mutta onko edes tällainen äärimmäinen hypoteesi todella epätodennäköisempi kuin mikään muukaan vaihtoehto? Ihminen on monissa tilanteissa äärimmäisen altis identiteettiä koskeviin illuusioihin. Kynttilän liekki on helppo mieltää ajassa pysyvänä yksilö-oliona. Kahden vierekkäisen valon välähtäessä peräjälkeen  havaitsijalle syntyy illuusio saman valon siirtymisestä paikasta toiseen. Jos sorrumme identiteettiä koskeviin harhoihin näin helposti ulkoisessa todellisuudessa, miksi emme olisi vastaaville harhoille yhtä alttiita myös sisäisessä todellisuudessamme? Emme todellakaan tiedä.

 

Maailmassa on mielenkiintoista se, kuinka hämäräperäisiksi jopa yksinkertaisimmatkin asiat muuttuvat lähemmin pohdittuina. Identiteettimme lienee tästä mainio esimerkki.