Tietoisuuden sanoinkuvaamattomuudella  (indescribability) tarkoitetaan subjektiivisten tietoisuuden tilojen (kvalioiden) käsitteet ylittävää luonnetta. Esimerkiksi ultraviolettivaloa aistivien avaruusolioiden olisi mahdotonta selittää meille ultravioletin värin ominaislaatua. Vastaavalla tavalla meidän olisi mahdotonta selittää värejä syntymästään saakka värisokealle ihmiselle. Vastaavanlaisia esimerkkejä voidaan keksiä lukemattomia. Millä lailla lepakko kokee kaikuluotaimensa tuottaman informaation? Miltä magneettikentät tuntuvat magneettiaistilla varustettujen eläinten näkökulmasta?

 

Ehkä radikaaleimpana esimerkkinä sanoinkuvaamattomuudesta voimme pohtia korkeampiulotteisia avaruuksia. Tuntemamme avaruuden kolmiulotteisuus tarkoittaa, että on olemassa kolme riippumatonta perussuuntaa, joita yhdistelemällä voidaan tuottaa mikä tahansa muu suunta. Mutta kolmessa ulottuvuudessa ei ole matemaattisesti tai loogisesti mitään erityislaatuista. Matemaatikot voivat ristiriidattomasti kuvailla mitä tahansa ulottuvuuksien määrää. Esimerkiksi neliulotteisessa avaruudessa olisi yksi ylimääräinen perussuunta, joka muodostaa suoran kulman kaikkien tuntemiemme suuntien kanssa.

 

Hullu Metafyysikko yritti varhaisnuoruudessaan useamman kerran nyrjäyttää aivonsa hahmottamaan neliulotteista geometriaa. Hän ei onnistunut, eikä tähän ole hänen tietääkseen koskaan kyennyt kukaan muukaan ihminen. Vaikka neliulotteisia esineitä on helppo kuvailla matemaattisesti, ihmisaivojen on mahdotonta visualisoida niitä. Tästä tietenkin seuraa, että neliulotteisten eliöiden olisi mahdotonta selittää kokemusmaailmaansa meille ihmisille. 

 

On tärkeää huomata, että ulottuvuuksien sanoinkuvaamattomuus ei rajoitu korkeampiin ulottuvuuksiin. Myös meidän kolmiulotteinen maailmamme olisi sanoinkuvaamaton sellaisille olennoille, joiden aivot eivät synnynnäisesti sovellu kolmen ulottuvuuden hahmottamiseen. Tämä huomio paljastaa kvalioiden läpitunkevan, kaikenkattavan luonteen. Jopa yksinkertaisin kokemusmaailmamme osa, tyhjä avaruuus, näyttää sisältävän pohjimmiltaan sanoinkuvaamattoman elementin.

 

Sivurönsynä todettakoon, että modernin fysiikan terävimpään kärkeen lukeutuva säieteoria mahdollistaa korkeampiulotteisten maailmankaikkeuksien olemassaolon. Kuitenkaan tällaisissa maailmankaikkeuksissa ei ainakaan nykyisen ymmärryksemme perusteella voi olla elämää. Neliulotteisessa avaruudessa painovoima olisi kääntäen verrannollinen etäisyyden kuutioon (ei neliöön, kuten kolmiulotteisessa maailmassamme). Tällainen painovoiman muoto tekisi sekä tähdistä että planeettojen kiertoradoista epävakaita, jolloin elämää ei voisi olla ainakaan tuntemassamme muodossa olemassa. Mutta vaikka neliulotteinen elämä olisi mahdotonta fysikaalisessa maailmassa, voisimme ehkä rakentaa itsetietoisia tekoälyjä, jotka elävät neliulotteisessa virtuaalitodellisuudessa. Tällaiset tekoälyt saattaisivat kokea todellisen kolmiulotteisen maailman emotionaalisesti äärimmäisen ahdistavana.

 

Aiemmassa artikkelissa tarkastelin Frank Jacksonin tietoargumenttia, jolla hän yritti todistaa ei-fysikaalisen tiedon olemassaolon. Argumentissa näyttää olevan ongelmana kysymys, voidaanko sanoinkuvaamatonta tietoa laskea varsinaisesti tiedoksi. Mutta argumenttia muokkaamalla sanoinkuvaamattomuus voitaisiin ehkä kääntää ongelmasta vahvuudeksi. Hullu Metafyysikko yrittää nyt kampittaa fysikalistisen maailmankuvan seuraavalla argumentilla:

 

Sanoinkuvaamattomuus-argumentti

 

1. Kaikki fysikaaliset oliot ja ilmiöt ovat käsitteellisesti kuvailtavissa.

2. Tietoisuuden tilat eivät ole käsitteellisesti kuvailtavissa.

3. Siis tietoisuuden tilat eivät ole ainakaan kokonaan fysikaalisia.

4. Siis fysikaalinen todellisuuskäsitys on puutteellinen.

 

Oletus 1. tuntuu ainakin ensi silmäyksellä vakuuttavalta. Fysiikka kuvailee olioita ja ilmiöitä matemaattisilla yhtälöillä. Mikäli ”käsitteelliseen kuvailuun” luetaan mukaan myös matemaattiset käsitteet, tuntuu itsestään selvältä, että fysiikan kuvaileman todellisuuden on oltava käsitteellisesti kuvailtavissa. Sama pätee aivojen rakennetta tutkivaan neuropsykologiaan. Aivojen rakennetta voidaan kuvailla esimerkiksi kaavakuvilla. Jokainen kuva taas on ilmaistavissa sanojen avulla – jos ei muuten, niin luettelemalla erikseen jokaisen pikselin kirkkaus- ja väriarvot.

 

Oletus 2. tuntuu aiempien esimerkkien valossa itsestäänselvältä. Hullu Metafyysikko ei osaa sanoa, onko oletus aivan sataprosenttisen luotettava – ehkäpä on olemassa superälykkäitä avaruusolioita tai tekoälyjä, jotka kykenevät kuvailemaan tietoisuuden tiloja käsitteellisesti jollain ihmisymmärryksen ylittävällä tavalla. Me ihmisetkin kykenemme antamaan tietoisuuden tiloille osittaisia kuvauksia; voimme esimerkiksi sanoa sinisen värin olevan rauhoittava, tai jäätelön maun houkuttelevan syömisen jatkamiseen. Mutta tietoisuuden tiloihin tuntuu kaiken kuvailun jälkeenkin jäävän jokin olennainen sanoinkuvamaaton elementti. Jos oletus 2. ei ole absoluuttisen varma, se ainakin näyttää todennäköiseltä parhaan tämänhetkisen ymmärryksemme perusteella.

 

Päätelmät 3. ja 4. näyttävät seuraavan johdonmukaisesti aiemmista oletuksista. Koska fysikaalinen todellisuus on sanoin kuvailtavissa, ja koska todellisuuteen näyttää sisältyvän jotain olennaisesti sanoin kuvaamatonta, fysikalistisen todellisuuskäsityksen täytyy olla jollain lailla puutteellinen.

 

Kuten totesimme Jacksonin tietoargumentin kohdalla, argumentin mahdollisesta pätevyydestä ei voida suoraan päätellä minkään tietyn metafyysisen teorian pätevyyttä. Sanoinkuvaamattomuus-argumentti näyttää ampuvan alas ainakin reduktionistisen ja emergentin materialismin. Toisaalta jäljelle jää useita keskenään ristiriitaisia, ei-fysikalistisia kantoja, kuten idealistinen monismi, dualismi, panpsykismi ja kaksoisaspektiteoria.