Dualismi on mielenfilosofinen kanta, joka näkee mielen ja ruumiin erillisinä substansseina. (Substanssilla tarkoitetaan ”perusainesta”, oliota joka voi olla olemassa muista olioista riippumatta.) Länsimaisessa kulttuuripiirissämme tunnetuin esimerkki dualismista on kristinuskon käsitys sielusta, joka jatkaa olemassaoloaan ruumiin kuoleman jälkeen.

Dualismin puolesta ja sitä vastaan on esitetty monenlaisia argumentteja aina antiikin Kreikasta alkaen. Useimmat dualismia puolustavat argumentit perustuvat Leibnizin identiteettilakiin (Leibniz's law of identity). Tämän lain mukaan kaksi oliota ovat samat jos ja vain jos niillä on kaiken aikaa samat ominaisuudet. Argumenteissa etsitään sellaisia mielen ominaisuuksia, jotka eivät näytä vastaavan mitään ruumiin ominaisuuksia.

1600-luvun filosofi Descartes perusti erään argumenttinsa jaettavuuden (divisibility) käsitteeseen. Ihmisen ruumis on periaatteessa jaettavissa osiin (tämä lienee selvää jokaiselle kauhuelokuviin mieltyneelle). Mieli ja sen ilmiöt eivät sen sijaan ole jaettavissa osiin: ei tunnu järkevältä puhua esimerkiksi puolikkaasta päänsärystä tai puolikkaasta rakastumisesta. Identiteettilain mukaan mieli ja ruumis eivät siis voi olla yksi ja sama asia.

Argumentti jaettavuudesta on kohdannut monenlaisia vastaväitteitä. John Locken mukaan mieli tai tietoisuus on jaettavissa ainakin ajallisiin osiin, koska tietoisuus katkeaa unen ja tajuttomuuden aikana. David Humen mukaan käsitys yhtenäisen mielen olemassaolosta on hataralla pohjalla. Havainnoidessamme oman mielemme sisältöjä emme koskaan havaitse mitään yhtenäistä minuutta; havaitsemme vain kokoelman erilaisia ajatuksia, tunteita ja aistimuksia. Argumentti mielen jakamattomuudesta epäonnistuu, koska mielen tulkitseminen yhtenäiseksi olioksi on alun perinkin perusteetonta.

Toinen Descartesin argumentti dualismin puolesta perustuu mielen ”epäilemättömyyteen” (indubitability). On periaatteessa mahdollista epäillä oman ruumiini olemassaoloa – havaitsemani aineellinen maailma saattaa olla unta tai virtuaalitodellisuutta. Oman mieleni olemassaolon epäileminen ei sen sijaan tunnu mahdolliselta. Koska ruumiini on epäiltävissä ja mieleni ei, ruumis ja mieli eivät identiteettilain perusteella voi olla yksi ja sama.

Argumentissa voidaan nähdä ongelmana tieto-opillisen ja ontologisen (olemassaoloa koskevan) väitteen sekoittaminen. Ruumiini olemassaolon epäiltävyys ei ole ruumiini ominaisuus, vaan tietämykseni ominaisuus. Vastaavalla tavalla voin epäillä onko kolmion kulmien summa aina 180 astetta, mutta epäilyni ei kertoisi kolmion ominaisuuksista, vaan oman geometrisen tietämykseni puutteellisuudesta.

Vastaavanlaisia Leibnizin identiteettilakiin perustuvia argumentteja on kehitelty lukemattomia. Mielen ja ruumiin perustavanlaatuisena erona voidaan nähdä esimerkiksi  mielen tilojen yksityisyys; aivojani voidaan periaatteessa havainnoida ulkoapäin miten tarkasti tahansa, mutta subjektiiviset tietoisuuden tilani (esimerkiksi väriaistimukset) ovat vain itseni havaittavissa. Perustavanlaatuisena erona voidaan nähdä myös totuusarvon olemassalo. Mielessäni sijaitsevat uskomukset voivat olla totta tai valhetta. Aineellisen maailman kappaleilla ei taas näytä vastaavaa totuusarvoa olevan; esimerkiksi kivi vain olla möllöttää paikallaan, olematta sen enempää totta kuin valhettakaan. 

Edellisen kaltaisista argumenteista Hullua Metafyysikkoa kiehtoo eniten sanoinkuvaamattomuuteen perustuva argumentti. Tietoisuuden tiloissani tuntuu olevan olennaisena ominaisuutena sanoinkuvaamattomuus; en voi mitenkään kuvailla esimerkiksi punaisuuden aistimusta värisokealle ihmiselle. Aineellisen maailman ilmiöt sen sijaan näyttävät olevan sanoin kuvailtavissa. Mikään ei periaatteessa estä kuvailemasta aivojeni rakennetta mielivaltaisen täsmällisesti.

Leibnizin lakiin perustuvissa argumenteissa voidaan nähdä yleisenä ongelmana selitysvoiman puute. Jos mielellä onkin ominaisuuksia, joita materialistinen maailmankuva ei voi selittää, ei ole lainkaan selvää, pystyykö dualismi selittämään niitä lainkaan paremmin. Kenelläkään ei ole tietoa millä tavalla sielu lopulta toimii ja kuinka se synnyttää esimerkiksi yksityisyyden, totuusarvon tai epäilemättömyyden.

Keskeinen vastaväite dualismille on interaktion (vuorovaikutuksen) ongelma: jos mieli ja ruumis ovat erillisiä substansseja, kuinka ne voivat vuorovaikuttaa keskenään? Tämä kysymys nähdään usein ensimmäisen erän tyrmäysiskuna dualismia vastaan. Hullu Metafyysikko ei näe asiaa näin suoraviivaisena. Siitä ettemme tiedä kuinka jokin asia olisi mahdollista ei voi suoraan päätellä sen olevan mahdotonta. Loppujen lopuksi fyysikot eivät täsmällisesti ymmärrä edes kahden aineellisenkaan kappaleen välistä vuorovaikutusta.

Toinen keskeinen argumentti dualismia vastaan perustuu energian säilymisen lakiin. Jos sielu vaikuttaa ruumiiseen, vaikutuksen täytyy tapahtua energiaa vapauttamalla. Mutta parhaiden fysiikan teorioidemme perusteella energiaa ei voi luoda eikä tuhota. Hullu Metafyysikko ei näe tätäkään argumenttia erityisen vakuuttavana. Ensinnäkin, kuinka voimme lopulta tietää energian säilymisen lain olevan yleispätevä? Ehkäpä parhaatkin fysiikan teoriamme ovat luotettavia vain jollain rajallisella pätevyysalueella, eikä sielun ja ruumiin vuorovaikutus satu sisältymään tähän pätevyysalueeseen. Toisekseen ei tunnu selvältä täytyykö sielun ja ruumiin vuorovaikutuksen välttämättä rikkoa energian säilymisen lakia. Voisiko sielu käyttää energianlähteenään esimerkiksi ihmisen ruumiinlämpöä tai ympäröivän ilman lämpötilaa? Hienostuneempi hypoteesi voisi perustua kvanttimekaniikkaan. Epätarkkuusperiaatteen mukaan energian säilymisen laki on voimassa ainoastaan tilastollisesti. Ehkäpä sielu vuorovaikuttaa ruumiin kanssa epätarkkuusperiaatteen sallimissa rajoissa.

Hullun Metafyysiko suosikkiargumentti dualismia vastaan perustuu äärettömään regressioon. Jos tietoisuuden tilat selitetään sielulla, voimme kysyä mikä sitten selittää sielun tietoisuuden. Tämä pakottaa olettamaan toisen sielun, ja edelleen äärettömän määrän sieluja.

Ajatuksen selventämiseksi voimme pohtia millaisia ominaisuuksia sielulla täytyisi olla. Jos sielu vuorovaikuttaa aineellisten aivojeni kanssa, vuorovaikutuksen ilmeisesti täytyy perustua aineellista maailmaa hallitseviin luonnon perusvoimiin – esimerkiksi sähkömagneettiseen voimaan. Toisekseen vuorovaikutuksen täytyy olla hyvin monimutkaista ja tarkasti säädeltyä. Jotta sielu voisi vaikuttaa käyttäytymiseeni mielekkäällä tavalla, vaikutuksen täytyy kohdistua täsmälleen oikeisiin aivosoluihin täsmälleen oikealla hetkellä. Tämä mutkikas valintatyö näyttää vaativan sielulta kykyä itsenäiseen, aivoista riippumattomaan tiedon käsittelyyn. Ja tämä taas näyttää vaativan sielulta monimutkaista sisäistä rakennetta, ”koneistoa” tiedon käsittelemiseen.

Nyt sielu alkaa epäilyttävästi muistuttaa aineellista oliota – se on jotain jolla on mutkikas sisäinen rakenne ja joka vuorovaikuttaa aineellista maailmaa hallitsevien voimien välityksellä. Millä tavalla sielu siis lopulta selittää tietoisuuden? Olen aiemmassa artikkelissa pohtinut zombeja, olentoja joilla on täsmälleen samanlainen ruumis kuin normaalilla ihmisellä, mutta joilla ei ole subjektiivisia tietoisuuden tiloja. Vastaavalla tavalla näyttää mahdolliselta kuvitella zombi-sielu, jolla on täsmälleen samanlainen rakenne kuin oikealla sielulla, mutta jolla ei ole tietoisuuden tiloja. Tällä perusteella joutuisimme selittämään sielun tietoisuuden toisella, korkeamman tason sielulla – jolloin lopulta päätyisimme äärettömään sielujen ketjuun.

Edellä kuvatusta argumentista voidaan epäilemättä löytää monenlaisia porsaanreikiä. Dualismin kannattajat eivät välttämättä allekirjoita ajatusta sielun monimutkaisesta sisäisestä rakenteesta – sielu voidaan nähdä yksinkertaisena oliona vailla osia tai rakennetta. Kuitenkin Hullu Metafyysikko näkee äärettömän regression ainakin tämänhetkisessä ymmärryksensä vaiheessa keskeisenä syynä dualismin ja sielu-oletuksen epäilemiseen.

Lisää lukemista täällä.