Eräällä nettifoorumilla vuosia sitten tutustuin mielenkiintoisen filosofiseen ahdistuneisuushäiriöön. Muuan kirjoittaja – nimetkäämme hänet vaikkapa herra X:ksi - oli lukenut ihmisruumiin jokaisen atomin vaihtuvan keskimäärin seitsemän vuoden välein. Tällä perusteella hän päätteli kaikkien läheistensä vaihtuvan kopioiksi kerran seitsemässä vuodessa. Nyt hän koki mahdottomaksi rakastaa läheisiään; hänen tyttöystävänsä ei ole enää sama yksilö johon hän oli rakastunut, vaan tämän kopio. Tämä jokseenkin esoteeriseltä vaikuttava ongelma johti herra X:n lohduttomaan eksistentiaaliseen tyhjyyteen.

Herra X:ltä ehkä jäi huomaamatta se olennainen asianhaara, että seitsemän vuoden kuluessa myös hän itse on vaihtunut kopiokseen. Jos alkuperäinen X ja hänen tyttöystävänsä rakastuivat toisiinsa, miksi heidän kopionsa eivät voisi rakastua toisiinsa joka vuosi uudelleen?

Vaikka herra X:n metafyysinen sydänsuru saattoi olla aiheetonta, on myönnettävä ajallisen identiteetin säilymisen olevan äärimmäisen hämmentävä asia. Oletetaan, että Jumala laittaisi minut katoamaan ja loisi tilalleni sekunnin tuhannesosaa myöhemmin kopion, jolla on täsmälleen samat muistot, ja joka jatkaa ajatuksiaan täsmälleen samasta kohdasta. Tällainen tapahtuma ilmeisesti merkitsisi kuolemaani – huolimatta siitä, että kukaan läheiseni tuskin huomaisi mitään erikoista tapahtuneen. Miksi en siis kokisi yhtä lailla kuolemana asteittaista kopioksi muuttumistani seitsemän vuoden kuluessa?

Käsitteellä ”identiteetti” tuntuu olevan monia toisistaan poikkeavia merkityksiä. Selkeimmässä muodossaan identiteetti ilmenee yksilö-olioissa; metsässä nököttävä siirtolohkare pysyy ilmiselvästi itsenään vuosisadasta toiseen. Mutta esimerkiksi kynttilän liekki tuntuu epäselvemmältä tapaukselta. Jos katselen liekkiä ja suljen hetkeksi silmäni, tuntuu järkevältä ajatella, että avattuani silmäni näen edelleen saman liekin. Kuitenkaan liekki ei tällä hetkellä sisällä ainuttakaan niistä atomeista, jotka se sisälsi sekunti sitten. Liekki näyttää erehdyttävästi yksilö-oliolta, mutta tarkalleen ottaen ei sitä ole.

Liekin identiteetin jatkuvuus voitaisiin määritellä esimerkiksi palamisprosessin jatkuvuuden avulla. Liekin olemassaolo tällä hetkellä johtuu sen olemassaolosta sadasosasekunti sitten, joka taas johtuu sen olemassaolosta kaksi sadasosasekuntia sitten, jne. Syyn ja seurauksen laki ikäänkuin sitoo liekin jatkuvasti vaihtuvat atomit yhdeksi kokonaisuudeksi.

Tämä prosessimääritelmä tuntuu vastaavan vaistomaista ymmärrystämme liekin identiteetin säilymisestä. Jos liekki sammutetaan ja sytytetään hetken kuluttua uudelleen, palamisprosessin katkeaminen tuhoaa liekin identiteetin. Myös vaistomaisen ymmärryksen perusteella liekki tuntuisi ”kuolevan” ja korvautuvan kopiollaan. Mutta entäpä jos kynttilä palaa loppuun ja juuri ennen liekin sammumista se siirretään uuteen kynttilään? Nyt tuntuisi vaistomaisesti luontevalta sanoa liekin selviävän hengissä. Liekki ikäänkuin siirtyy uuteen asuinpaikkaan. Tällainen tulkinta olisi myös sopusoinnussa prosessimääritelmän kanssa; palamista ylläpitävä syyn ja seurauksen ketju ei missään vaiheessa katkea.

Mutta entäpä jos liekki siirretään samanaikaisesti kahteen uuteen kynttilään? Ovatko molemmat liekit nyt samoja aiemman kanssa? Prosessimääritelmän perusteella näin voisi olla. Molemmat liekit olisivat osa samaa palamisprosessia kuin alkuperäinen. Mutta vaistomaisen ymmärryksemme perusteella tämä tulkinta tuntuu absurdilta. Käsitteen "identiteetti" olennaiseen merkitykseen näyttää kuuluvan yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus. Jos kuvittelen itseni liekin asemaan, tuntuisi lievästi ilmaistuna oudolta olla olemassa kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Lukija ehkä näkee kysymykset liekin identiteetistä turhanpäiväisenä teoreettisena näpertelynä. (Ainakin näin hullu metafyysikko ajattelisi, jos lukisi omaa tekstiään.) Liekin identiteetti tuntuu pitkälti makuasialta; liekki jossain mielessä pysyy samana ja jossain toisessa mielessä ei, eikä mitään tulkintatapaa voi pitää toista parempana.

Mutta identiteetin paradoksien kuittaaminen teoreettiseksi näpertelyksi hankaloituu olennaisesti pohtiessamme niitä omalla kohdallamme. Kysymys omasta olemassaolostani seitsemän vuoden kuluttua tuntuu kuolemanvakavalta. Jos ruumiini atomit todellakin vaihtuvat seitsemän vuoden välein, identiteettini ei näytä millään olennaisella tavalla poikkeavan liekin häilyvästä ja ristiriitaisesta identiteetistä.

Ihmisolennolla näyttää olevan vahva taipumus mieltää identiteettinsä nimenomaan yksilö-olion identiteettinä. Esimerkiksi kolmevuotiaana ulkomuotoni ja ajatusmaailmani poikkesivat suuresti nykyisestä. (Ainakin toivon tätä ajatusmaailman osalta.) Silti tuntuu itsestäänselvältä, että kolmevuotias minä ja nelikymppinen minä olemme jollain perimmäisellä tavalla yksi ja sama. Jossain syvällä sisimmässäni tuntuu olevan vaikeasti määriteltävä minuuden ydin, joka pysyy samana ulkoisten seikkojen ja jopa psyykeni ominaisuuksien muuttuessa. Jotain tällaista sisältynee uskonnoissa yleiseen sielun käsitteeseen. Mutta onko tällainen ydinminuus – identiteettiäni vartioiva aavemainen olento – lopulta vain turvaa tuottava haavekuva?

Hullu metafyysikko ei tiedä, vaihtuvatko ruumiimme atomit seitsemän vuoden välein, vai onko kyseessä neurologinen urbaanilegenda. Mutta tarinan totuusarvo ei liene olennaista – olipa tarina totta tai ei, se joka tapauksessa paljastaa identiteettikäsitteen kummallisuuden. Jos atomini vaihtuisivat seitsemän vuoden välein, voisiko identiteettini perustua esimerkiksi elintoimintojeni jatkuvuuteen, samoin kuin liekin identiteetti palamisen jatkuvuuteen? Vai olisiko identiteettini liekin tapaan häilyvä ja paradoksaalinen?

Jos todellakin korvaudun seitsemän vuoden välein kopiollani, vaikuttaa mahdottomalta havaita tätä tapahtumaa mitenkään. Vaikka läpivalaisisimme aivomme miten tarkalla röntgenlaitteella tahansa, emme koskaan voisi havaita identiteetin säilymistä. Edes minä itse en voisi erottaa illusorisia - alun perin kaksoisolennolleni kuuluneita - muistoja niistä jotka todella kuuluvat minulle. Identiteettini on subjektiivisen maailmani tärkein osa, joka kuitenkaan ei näytä vaikuttavan mihinkään millään havaittavalla tavalla.

Jos herra X on todellakin oikeassa, kuinka meidän tulisi hänen oivallukseensa suhtautua? Viekö itseni hahmottaminen liekkinä ennemmin kuin siirtolohkareena todellakin pohjan kaikelta kiintymykseltä ja tulevaisuuden toivolta? Herra X:n ahdistuneeseen identiteettikriisiin on helppo samaistua. Mutta jokaisella kolikollla on vähintään kaksi puolta. Zeniläisen vertauksen mukaan niityllä hetken kukkivat kukat ja rantaan murtuvat aallot saavat kauneutensa juuri katoavaisuudestaan. Pitääpä tämä päivä sisällään mitä iloja ja murheita tahansa, jotain riipaisevaa kauneutta tuntuu sisältyvän ajatukseen, etten todellakaan tiedä, herääkö vuoteestani huomisaamuna minä vai kaksoisolentoni.

Tänä myöhäisenä yön hetkenä hullu metafyysikko toivottaa kauniita unia kaikille teille kukille, aalloille ja kynttilänliekeille, jotka olette erehtyneet aivoituksiani lukemaan.