Hullu metafyysikko jatkaa edellisen artikkelin viitoittamia ajatuksia. Mikä loppujen lopuksi määrittää henkilökohtaisen identiteettini? Ilmeisin osa vastausta lienee geeniperimä. Olen geeneiltäni identtinen itseni kanssa, ja epäidenttinen esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerin kanssa. (Toki välillämme on myös tiettyjä ympäristötekijöiden muovaamia eroja.) Mutta onko geeniperimä riittävän vahva identiteetin määritelmä? Olisiko esimerkiksi mahdollista, että äitini olisi 14. 7. 1973 synnyttänyt lapsen, joka on geneettisesti täsmälleen minun kaltaiseni, mutta ei kuitenkaan ole minä?
 
Vastaus on tietenkin myöntävä; näin olisi voinut tapahtua, jos minulla olisi ollut identtinen kaksosveli. Mutta vaikeutetaan kysymystä, ja pohditaan, olisiko äitini voinut synnyttää vain yhden lapsen, joka olisi geneettisesti kanssani identtinen, muttei kuitenkaan olisi minä?
 
Tämäkin vaikuttaa mahdolliselta muokkaamalla ajatusta identtisestä kaksosveljestä. Identtiset kaksoset syntyvät hedelmöittyneen munasolun jakautuessa kahtia, jonka jälkeen molemmat puoliskot kehittyvät kokonaisiksi sikiöiksi. Oletetaan, että minä (tai se munasolun puolikas, josta tuli minä) olisi kuollut, ja identtinen kaksoseni olisi syntynyt minun asemastani. Tässä hypoteettisessa vaihtoehtomaailmassa kukaan tuskin olisi osannut surra poissaoloani.
 
Olisiko näin syntynyt hypoteettinen lapsi minä vai joku muu? Hullu metafyysikko veikkaa jälkimmäistä vaihtoehtoa, vaikkakaan kysymys ei tunnu täysin itsestäänselvältä. Identiteettien erottelu voitaisiin mielestäni toteuttaa henkilöhistorioita vertailemalla. Jos minun munasolu-puoliskoni olisi sijainnut äitini kohdussa esimerkiksi vasemmalla puolella ja veljeni puolikas oikealla puolella, tämä pikkuriikkinen ero historioidemme välillä luullakseni riittäisi selittämään identiteettiemme erillisyyden.
 
Mutta vaikeutetaan kysymystä edelleen. Olisiko mahdollista, että äitini olisi 14. 7. 1973 synnyttänyt lapsen, joka on geeneiltään ja historialtaan täsmälleen samanlainen kuin minä, mutta ei kuitenkaan ole minä? Nimitetään tällaista hypoteesia ”Täydellisen Kaksoisolennon Hypoteesiksi”.
 
Seuraavassa ohjelmanumerossa hullu metafyysikko yrittää todistaa Täydellisen Kaksoisolennon Hypoteesin. Todistus tapahtuu tarkastelemalla kahta kuvitteellista skenaariota. Ensimmäisessä skenaariossa Jumala luo yksi kerrallaan sata kaksoisolentoani (joista siis yksi olen minä). Meidät asetetaan seisomaan riviin, luomisjärjestyksemme määräämään järjestykseen. Silmillämme on siteet, jotka estävät meitä näkemästä omaa sijaintiamme rivissä. Tämän jälkeen arkkienkeli Gabrielille annetaan käsky teloittaa kaikki muut paitsi rivissä ensimmäisenä seisova.
 
Kun hetkeä ennen teloitusta arvailen tulevaa kohtaloani, vaikuttaa ilmeiseltä, ettei henkiin jäämiseni todennäköisyys ole enempää eikä vähempää kuin 1%. Sadan kaksoisolennon joukossa on yhden sadasosan mahdollisuus, että juuri minut luotiin ensimmäisenä.
 
Jos minulla nyt kävisi tuuri ja sattuisin seisomaan rivissä ensimmäisenä, kokisin itseni hyvin onnekkaaksi. Etulyöntiasemani ei varmasti olisi mitenkään omaa ansiotani. Tuntuu täysin mahdolliselta, että paikallani olemassaolossa olisi joku kaksoisolentoni.
 
Edetkäämme nyt toiseen skenaarioon. Oletetaan, että Jumala aloittaa skenaarion yksi mukaisen toiminnan luomalla rivin ensimmäisen jäsenen. Sen jälkeen hän muuttaa sattumalta mielensä, ja jättää 99 muuta luomatta. Oletetaan, että minä satun olemaan rivin ensimmäinen ja ainoa jäsen.
 
Tilanteessa tuntuu hassulta ja nurinkuriselta se, että lopputulos molemmissa skenaarioissa on kannaltani täsmälleen sama. Skenaariossa yksi olemassaoloni on seurausta siitä, että minut luotiin ensimmäisenä. Myös skenaariossa kaksi olemassaoloni on seurausta siitä, että minut luotiin ensimmäisenä. Kummassakaan skenaariossa en liene mitenkään itse ansainnut etulyöntiasemaani. Skenaariossa yksi tuntisin itseni hyvin onnekkaaksi, joten miksi en tuntisi itseäni onnekkaaksi myös skenaariossa kaksi? Jos Jumala on päättänyt luoda vain yhden hullun metafyysikon, eikö vaadittaisi huomattavaa onnenpotkua, että juuri minä satuin olemaan ensimmäinen, enkä joku niistä, jotka Jumala olisi luonut, jos olisi päättänyt luoda kaikki sata kaksoisolentoa?
 
Nyt olemme päätyneet lähelle Täydellisen Kaksoisolennon Hypoteesia. Molemmat skenaariot tietenkin ovat kaukana reaalimaailmasta. Silti sama logiikka lienee sovellettavissa myös tosielämään. Skenaarion kaksi kannalta lienee yksi ja sama, loiko Jumala minut sormia napsauttamalla vaiko äitini kohdun kautta. Ja lopulta lienee yksi ja sama, onko luojani Jumala vaiko persoonaton maailmankaikkeus. Jos eksistentiaalinen asemani olisi epävarma Jumalan luomana, miksi syntyminen maailmassa ilman Jumalaa takaisi minulle hiukkaakaan turvallisemman aseman? Jos Täydellisen Kaksoisolennon Hypoteesi on mahdollinen ainakin jossain kuviteltavissa olevassa tilanteessa, miksi se ei voisi toteutua myös reaalimaailmassamme?
 
Hullu metafyysikko on nyt siis todistanut olleensa huomattavan onnekas syntyessään maailmaan itse, jonkun kaksoisolentonsa asemasta. Mutta kuinka suuresta onnenpotkusta on kysymys? Edellä kuvatut ajatusleikit voitaisiin tietenkin toistaa miten suurella kaksoisolentojen määrällä tahansa. Tällä perusteella juuri minun olemassaoloni todennäköisyys näyttää kutistuvan äärettömän pieneksi. Hullu metafyysikko on siis  todistanut oman olemassaolemattomuutensa.
 
Vaikka hullu metafyysikko on tunnetusti äärimmäisen taipuvainen skeptisismiin, mainittu lopputulos on jopa hänelle liian kova pähkinä purtavaksi. Lienee aika kelata järjenjuoksua taaksepäin ja pohtia, onko argumentissa kuitenkin jäänyt jokin langanpää solmimatta. Mahdollinen virhe voisi kätkeytyä episteemisen (tietoa koskevan) ja ontologisen (olemassaoloa koskevan) mahdollisuuden sekoittamiseen. Kun ensimmäisessä skenaariossa seison rivissä side silmilläni, en tiedä omaa sijaintiani rivissä. Tämän takia minusta vaikuttaa, että voisin mahdollisesti olla missä kohdassa tahansa. Mutta tästä episteemisestä mahdollisuudesta ei voi suoraan siirtyä ontologiseen mahdollisuuteen. Se, että en tiedä syntyneeni ensimmäisenä, ei tarkoita, että olisin oikeasti voinut syntyä muutoin kuin ensimmäisenä. 

Argumentin virheellisyys ehkä juontaa juurensa erheellisestä taipumuksesta hahmottaa olemattomuus ikäänkuin syntymättömien sielujen varastona. Jos skenaariossa yksi olisi olemassa sadan sielun varasto, josta Jumala päättää kutsua satunnaisesti jonkun olemassaoloon, olisi vain yhden prosentin mahdollisuus, että juuri minä päädyn riviin ensimmäiselle paikalle. Mutta siinä vaiheessa kun Jumala loi rivin ensimmäisen jäsenen ei ollut olemassa mitään sieluvarastoa - kukin sielu on olemassa vasta sen jälkeen kun se on luotu. Tämä näyttää tuhoavan argumenttini pohjana toimivan todennäköisyyslaskelman.

Nyt hullu metafyysikko huokaisee helpotuksesta olemassaoloaan uhanneen synkän varjon hetkeksi väistyttyä. Mutta toisaalta, argumentin virheellisyydestä ei seuraa johtopäätöksen virheellisyyttä. Emotionaalisella tasolla olemassaolo tuntuu yhä salaperäiseltä. Henkilökohtaisen identiteettimme synty ja olemus lukeutuvat filosofian suuriin ratkaisemattomiin arvoituksiin. Jos en tiedä mikä lopulta määrittää identiteettini, kuinka voisin olla varma etuoikeudestani syntyä äitini kohdusta?

Woody Allenin kerrotaan tokaisseen, että todellisuus on ainoa paikka, jossa voi tilata kunnon pihvin. Todellisuus lienee myös ainoa paikka, jossa valmistetaan coca colaa. Hullu metafyysikko siis nostaa maljan olemassaololle.