Facebook-kaverin syntymäpäivät johdattivat hullun metafyysikon ajatukset syntymän ja laajemminkin olemassaolon mysteereihin. Inhimillisen kokemusmaailmamme keskeisin osa lienee oma minuutemme - se salaperäinen jokin, joka katselee maailmaa silmieni läpi. Vaikka tiedän fyysisen ruumiini vain pölyhiukkaseksi pölyhiukkasen pinnalla, sisäisessä subjektiivisessa maailmassani juuri oma minuuteni tuntuu kaiken ikuiselta keskipisteeltä.

 

Freudin ja Goethen mukaan ihminen ei voi koskaan todella käsittää kuolemaansa. Kun hullu metafyysikko yrittää kuvitella maailmaa kuolemani jälkeen, tulen aina sijoittaneeksi itseni tuohon maailmaan jonain näkymättömänä henki-tarkkailijana. Maailmaa on mahdotonta hahmottaa ilman oman egosentrisen näkökulmani jatkuvuutta. Jos oman olemassaolon päättyminen on vaikeasti hahmotettavissa, vielä vaikeampi on hahmottaa mahdollisuutta, että minua ei olisi koskaan syntynytkään.

 

Mutta matemaattisesti ajatellen juuri tämä vaihtoehto tuntuu todennäköisimmältä. Jos äitini ei olisi koskaan tavannut isääni, minua ei olisi olemassa. Jos äidinäitini ei olisi koskaan tavannut isoisääni, äitiäni ei olisi olemassa, eikä siis minuakaan. Jatkaessani samaa päättelyketjua tuhansiin ja miljooniin aiempiin sukupolviin olemassaoloni todennäköisyys kutistuu tähtitieteellisen pieneksi. Oikeastaan ilmaus ”tähtitieteellisen pieni” on karkeasti yliarvioiva. Oletetaan yksinkertaistetusti, että jokaisessa sukupolvessa esivanhempieni kohtaaminen tapahtui 50% todennäköisyydellä. Vain kymmenessä tuhannessa sukupolvessa olemassaoloni todennäköisyys kutistuu tasolle 10^-3000. Tämä todennäköisyys on huikeasti pienempi kuin mahdollisuus poimia satunnaisesti tietty atomi maailmankaikkeuden kaikkien atomien joukosta.

 

Eli hyvää syntymäpäivää kaikille teille, jotka olette saaneet kunnian saapua olemassaoloon.

 

Rationaalisesti ajatellen tässä kaikessa ei liene mitään kummallista. Lottovoiton todennäköisyys kenen tahansa yksittäisen lottoajan näkökulmasta on hyvin pieni. Silti joku voittaa - ja juuri tämä voittaja kummastelee onnekkuuttaan. Olemattomat eivät ihmettele olemattomuuttaan, joten hämmästys olemassaolosta on lopulta ainoa mahdollinen näkökulma. Mutta tällainen rationaalisesti moitteeton ratkaisu ei tunnu juurikaan himmentävän olemassaolon herättämää emotionaalista ihmetystä. On vaikea sanoa onko tämä ihmetys sävyltään enemmän kiitollisuuden, pettymyksen vai kammon värittämää. Kiitollisuus liittyy siihen liki äärettömän uskomattomaan onnenpotkuun, jota elämäksi nimitetään. Pettymys liittyy niihin yön pimeisiin hetkiin, jolloin vaivalla saavuttamamme olemassaolo näyttäytyy lopulta tarkoituksettomana. Kammo herää olemassaolomme äärimmäisen epävarmuuden - metafyysisen kontingenssin - tiedostamisesta.

 

Edellä esitettyjä tarkasteluja ehkäpä voitaisiin kritisoida liiallisesta luottamuksesta materialistiseen maailmankuvaan. Ehkäpä ihmisessä on muutakin kuin geeniperimä ja fyysinen ruumis. Voimme kuvitella joukon aineettomia sieluja, jotka kantavat ihmisen henkistä identiteettiä mukanaan jälleensyntymän kierrossa. Nämä sielut voisivat olla vaikkapa Jumalan luomia, tai ne voisivat olla olemassa ikuisesti. Tällainen visio saattaisi hyvinkin vähentää olemassaoloni yllättävyyttä. Fyysisen ruumiini epätodennäköisyys johtuu sen syntyhistoriasta osana tuhansien sukupolvien mittaista esi-isien ketjua. Sielulla ei varmaankaan tarvitsisi olla taakkaanaan vastaavaa historiaa - Jumala olisi voinut luoda sen "yhdessä sukupolvessa".

 

Mutta pystyykö edes tämä eksoottinen ratkaisu hälventämään mysteeriä.? Vaikka sielu olisi vapaa historian tuottamasta painolastista, se voisi kärsiä omanlaisestaan kontingenssista. Jos Jumala luo yhden sielun, Hän varmaan voisi ainakin periaatteessa luoda äärettömän monta sielua. Eikö Hän nyt joudu valitsemaan luomansa sielut äärettömän monen vaihtoehdon joukosta? Tässä tapauksessa juuri minun olemassaoloni tuntuisi entistäkin kummallisemmalta.

 

Entäpä jos Jumala loisi aktuaalisesti äärettömän määrän sieluja? Jos jokainen mahdollinen sielu olisi olemassa, ei tuntuisi yllättävältä löytää itseään olemassaolevien sielujen joukosta. Vai onko sittenkään näin? Äärettömyyttä koskevien laskusääntöjen mukaan ääretön - 1 = ääretön. Äärettömyys ei muutu minkään äärellisen luvun lisäämisestä tai vähentämisestä. Jumala siis olisi ilmeisesti voinut luoda äärettömän määrän sieluja ilman, että minä kuulun heidän joukkoonsa.

 

Äärettömät sielut tarjoavat aasinsillan hullun metafyysikon lempiaiheeseen, avaruuden äärettömyyteen. Nykyaikaisten kosmologisten spekulaatioiden mukaan avaruus saattaa hyvinkin olla aktuaalisesti ääretön; se saattaa sisältää äärettömän monta galaksia, tähteä ja planeettaa. Eräs äärettömyyden paradoksaalisista ominaisuuksista on kaikkien mahdollisten tapahtumien ääretön toistuminen. Esimerkiksi hullulla metafyysikolla on äärettömän monta kaksoisolentoa, jotka kirjoittavat äärettömän monia kaksoisblogeja äärettömän moniin kaksois-internetteihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä on näiden kaksoisolentojen suhde omaan minuuteeni. Toisaalta äärettömyys näyttäisi ratkaisevan olemassaoloni yllättävyyden paradoksin. Koska epätodennäköisinkin tapahtuma tapahtuu jossain päin äärettömyyttä, myös minun syntymäni näyttäisi olevan odotettavissa. Mutta toisaalta, ääretön – 1 = ääretön, joten juuri minä olisin saattanut jäädä pois kaksoisolentojeni joukosta, äärettömyyden siitä muuksi muuttumatta.

 

Voisiko asian hahmottaa siten, että jokainen kaksoisolentoni yksinkertaisesti on minä? Ehkäpä kaksoisolennot eivät ole vain kopioita, vaan jaamme jollain salaperäisellä tavalla saman identiteetin? Tämä ei tunnu järin uskottavalta. Jos minut nyt tapettaisiin, minua ei tippaakaan lohduttaisi tieto kaukaisissa galakseissa asuvista kaksoisolennoista, jotka jatkavat elämää puolestani. Ja jos kaksoisolennot eivät kelpaa korvaamaan minua kuoltuani, miksi ne yhtään enempää voisivat korvata minua siinäkään tapauksessa, etten olisi koskaan syntynyt? Henkilökohtainen minuuteni tuntuu olevan kuin Roope Ankan onnenlantti; sitä ei voi vaihtaa toiseen samanlaiseen.

 

Ehkä kaiken vaikeaselkoisuuden alkulähde on sielujen tarpeeton ylenpalttisuus. Hindulaisessa metafysiikassa oletetaan jokaisen elävän olennon olevan perimmiltään identtinen Brahmanin, ”maailmansielun” kanssa. Tällä tavoin ajatellen maailmankaikkeudessa on olemassa vain yksi minuus, joka ikäänkuin katselee maailmaa lukemattomien ”ikkunoiden” läpi. Nyt olemassaoloni yllättävyyden ongelma näyttää ratkeavan elegantisti. Jos ei ole eikä voi olla olemassa kuin yksi perimmäinen minuus, juuri minun olemassaoloni ei liene yllättävää. (Vaikeammin sulatettavaa on esimerkiksi se, että minun pitäisi myöntää olevani jollain syvällä piilotajuisella tasolla yhtä paitsi Jumalan, myös Jammu-sedän ja Boko Haram -aktivistien kanssa.)

 

Huolimatta maailmasielu-hypoteesin kiehtovasta eleganssista ja vielä kiehtovammasta mielipuolisuudesta, lienee kyseenalaista tarjoaako sekään lopullista vastausta identiteettimme paradokseihin. Voiko edes Jumala lopulta tietää, miksi Hän itse on juuri se mikä on, eikä jokin mahdollisesti äärettömän monista kaksoisolennoistaan? Uskonnonfilosofian harrastajat ymmärtävät Jumalan usein ”Välttämättömänä Olentona”, joka on vapaa kaikesta sattumanvaraisuudesta ja kontingenssista. Välttämätön Olento on olemassa, koska Hänen vain kerta kaikkiaan on pakko olla olemassa. Tällainen olento olisi helppo nähdä yksiselitteisenä; jos olisi olemassa useampia mahdollisia Välttämättömiä Olentoja, ne tekisivät toisistaan ainakin hitusen verran kontingentteja, jolloin kukaan niistä ei lopulta olisi absoluuttisen välttämätön. Valitettavasti Välttämättömän Olennon olemassaolo – ja jopa koko käsitteen mielekkyys – ovat olleet tuhansia vuosia jatkuneiden hartaiden filosofisten kiistojen kohteena. Kiistan ratkeaminen lähitulevaisuudessa ei vaikuttane todennäköiseltä.

 

Tässä vaiheessa hullun metafyysikon realistinen sivupersoona astuu esiin ja ampuu pilvilinnat kappaleiksi. Olemassaolomme yllättävyyden ongelmassa on luultavasti kyseessä egosentrisen näkökulmamme synnyttämä pseudo-ongelma, jolle tarjotut ratkaisut ovat tyhjänpäiväisiä. On aivan liian helppoa nähdä oma rakas minuutensa jotenkin erityislaatuisena, suurta jumalallista selitystä vaativana.

 

 

Mutta kuitenkaan hullu metafyysikko ei ole tästä aivan pohjiaan myöten vakuuttunut.