Erinäiset uskonnot lupaavat kannattajilleen ikuista elämää paratiisissa. Maallisempana ikuisen elämän versiona on spekuloitu ihmisen mielen lataamista tietokoneeseen. Ajatus olemassaolosta vailla loppua herättää ristiriitaisia tunnelmia. Kuolema on monille ihmiselämän perimmäinen tragedia, eksistentiaalisen ahdistuksen lähde. Toisaalta myös ikuinen elämä on helppo kokea ahdistavana. Eikö mikä tahansa paratiisi muodostuisi tylsäksi ikuisuuden kuluessa?

Mielikuva paratiisin tylsyydestä saattaa perustua osittain ihmisen vaikeuteen hahmottaa ikuisen elämän tarjoamia mahdollisuuksia. Stereotyyppinen mielikuva sieluista soittamassa harppua pilven reunalla saattaisi hyvinkin menettää hohdokkuutensa jo muutamassa kymmenessä vuodessa. Mutta kuvitellaan paratiisia, jossa olisi mahdollista matkustella avaruudessa rajattomalla nopeudella. Ainakin hullu metafyysikko voi helposti kuvitella käyttävänsä miljoonia vuosia kaukaisten galaksien tutkimiseen. Vähintään yhtä mielenkiintoista voisi olla kaikkien mieleen juolahtavien kysymysten kyseleminen Jumalalta.

Toisaalta paratiisin tarjoamat mahdollisuudet törmäisivät lopulta ihmisen psyyken rajallisuuteen. Ihmisen äärelliset aivot kykenevät ajattelemaan vain äärellisen määrän erilaisia ajatuksia, kokemaan vain äärellisen määrän erilaisia tunteita ja aistimuksia. Jossain vaiheessa jopa hullu metafyysikko törmäisi tilanteeseen, jossa jokainen mahdollinen ajatus on ajateltu ja jokaiseen inhimillisesti käsitettävään kysymykseen on saatu vastaus. (Tämä päätelmä ei riipu siitä, olisiko minulla paratiisissa aineelliset aivot vai olisinko aineeton sielu. Äärellinen sielu olisi äärellinen riippumatta sen metafyysisestä perustasta.)

Ikuisuus näyttää johtavan kahden perustavanlaatuisen inhimillisen vietin yhteentörmäykseen. Toisaalta ihminen haluaa välttää kuoleman. Toisaalta ihmisellä on tarve loputtomaan muutokseen, loputtomaan uusien asioiden kokemiseen.

Tylsistymisen lisäksi sielut joutuisivat kohtaamaan muistojensa haalistumisen. Jos sieluilla olisi paratiisissa käytössään vain äärellinen muistikapasiteetti, miljardien vuosien kuluessa sielu voisi muistaa aina vain pienemmän osan siihenastisen elämänsä tapahtumista. Tämä tietenkin tarjoaisi vastalääkkeen tylsyyteen: olisi mahdollista esimerkiksi lukea lempikirjansa äärettömän monta kertaa, kokien joka kerta samaa uutuudenviehätystä. Muistojen katoaminen johtaisi myös koomisiin tilanteisiin. Jos paratiisissa olisi äärellinen määrä asukkaita, ikuisuuden kuluessa jokainen tulisi keskustelleeksi jokaisen kanssa äärettömän monta kertaa. Koska jokainen samalla muistaisi aina vain pienemmän osan aiemmin käymistään keskusteluista, päädyttäisiin hyvin todennäköisesti tilanteeseen, jossa toinen osapuoli muistaa aiemman keskustelun ja toinen ei. Paratiisi alkaisi epäilyttävästi muistuttaa dementikkojen hoitokotia.

Jos joku kokee ikuisen dementian ahdistavana, Jumala tietenkin voisi tarjota paratiisissa asuville sieluille äärettömän muistikapasiteetin. Mutta tämäkään ei välttämättä auttaisi asiaa. Vaikka sielu voisi säilyttää muistissaan äärettömän määrän tapahtumia, jonkin yksittäisen muiston löytäminen äärettömyydestä kävisi aina vain hankalammaksi. Jokaisella lienee kokemuksia sirpalemaisista lapsuuden muistoista, joita on hankala sijoittaa mihinkään tiettyyn paikkaan, aikaan tai asiayhteyteen. Ikuisessa elämässä toisiaan muistuttavien tilanteiden ääretön toistuminen luullakseni johtaisi vastaavankaltaiseen asiayhteyden löytämisen vaikeuteen.

Ikuisuuden kuluessa suhteemme aikaan näyttäisi muuttuvan kummalliseksi. Muistikapasiteetin äärellisyyden vuoksi sielun olisi lopulta mahdotonta muistaa edes omaa ikäänsä, aikaa jonka on jo viettänyt paratiisissa. Muistinero Daniel Tammettin kerrotaan muistaneen ulkoa 22 514 piin desimaalia. Jos Jumala tekisi kaikista paratiisin sieluista vastaavia muistineroja, sielut voisivat muistaa ikänsä  ainakin vuoteen 10 potenssiin 22514 saakka. (Tässä on kyseessä suunnattoman suuri luku – esimerkiksi atomien määrä havaitussa maailmankaikkeudessa on noin 10 potenssiin 80). Jopa tämänkin jälkeen sielu voisi muistaa likimääräisen arvion iästään potenssimerkintöjen tai muiden voimakkaiden matemaattisten operaatioiden avulla. Pohditaan esimerkiksi päällekkäisten kymmenen potenssien muodostamaa potenssitornia, jossa on 10 potenssiin 22514 kerrosta. Näin saavutettu luku on niin suuri, ettei sitä voi mitenkään verrata mihinkään inhimillisesti hahmotettavaan. Silti sielut voisivat tietää oman ikänsä ainakin matemaattisena abstraktiona.

Mutta lopulta koittaisi aika, jolloin sielujen ikä olisi liian suuri kuvattavaksi millään inhimillisesti käsitettävällä matemaattisella abstraktiolla. Tässä vaiheessa sielut tietenkin olisivat unohtaneet suurimman osan elämänsä tapahtumista – heidän muistonsa olisivat kuin yksittäisiä atomeja siroteltuina lukemattomien maailmankaikkeuksien päähän toisistaan. Nykyisestä näkökulmastamme tämä tulevaisuuden vaihe tuntuu mielikuvituksellisen kaukaiselta. Mutta kokonaisuuden näkökulmasta sielut viettäisivät tässä matemaattisen disorientaation tilassa suurimman osan ikuisuudestaan.

Tässä kohtaa sielujen suhde aikaan näyttää kokevan hämmentävän muutoksen. Havainnollistan asiaa ajatusleikillä, jonka voimme nimetä vaikkapa ”unohdushuoneeksi”. Kyseinen huone on täytetty muistinmenetyksen aiheuttavalla kaasulla, jonka ansiosta huoneessa olija muistaa ainoastaan viimeisimmän minuutin. Oletetaan että sinä, arvoisa lukija, olet tällä hetkellä unohdushuoneessa. Oletetaan, että tiedät joutuvasi viettämään huoneessa kaikkiaan sata minuuttia. Koska muistisi yltää vain minuutin taaksepäin, sinusta tuntuu joka hetki, että olet ollut unohdushuoneessa vasta yhden minuutin. Mikä on todennäköisyys, että olet ollut siellä oikeasti vasta yhden minuutin? Ilmeisesti todennäköisyys on 1%. Jokainen kaikkiaan sadasta minuutistasi tuntuu ensimmäiseltä, joten on yhden sadasosan todennäköisyys, että juuri tämä minuutti on oikeasti ensimmäinen. Vastaavasti näyttäisi olevan 10% mahdollisuus, että vietät unohdushuoneessa ensimmäistä kymmentä minuuttiasi.

Unohdushuoneessa vietetyn kokonaisajan kasvattaminen näyttää pienentävän mainittuja todennäköisyyksiä. Jos joudut viettämään huoneessa esimerkiksi 10 000 minuuttia, on ilmeisesti 0.1% todennäköisyys, että juuri tämä minuutti on kymmenen ensimmäisen joukossa.

Entäpä jos joudut olemaan unohdushuoneessa ikuisesti? Millä todennäköisyydellä juuri nykyinen minuutti sijaitsee ensimmäisten kymmenen minuutin joukossa? Ilmeisesti todennäköisyys on äärettömän pieni. Vastaava näyttää pätevän mihin tahansa äärelliseen ajanjaksoon. On äärettömän pieni todennäköisyys, että olet ollut unohdushuoneessa alle vuoden, tai alle tuhat vuotta, tai alle miljoona vuotta. Tämä näyttää johtavan hämmentävään päätelmään: olet hyvin suurella todennäköisyydellä  viettänyt unohdushuoneessa jo ikuisuuden.

Paratiisissa elävät sielut ilmeisesti kohtaavat vastaavan tilanteen siinä vaiheessa, kun eivät enää kykene hahmottamaan ikäänsä. Niiden pitäisi päätellä viettäneensä paratiisissa jo äärettömän ajan. Tilanne muuttuu paradoksaaliseksi, jos joku sielu kysyy Jumalalta ”olenko jo ollut paratiisissa äärettömän kauan?” Vaikka en kykenisi käsittämään ikääni, varmaankin voisin käsittää yksinkertaisen kyllä/ei-vastauksen. On vaikea kuvitella kuinka vastaus voisi koskaan olla myöntävä. Vaikka en itse kykenisi hahmottamaan ikääni, Jumala tietenkin hahmottaisi sen. Olisinpa ollut paratiisissa kuinka kauan tahansa, eikö ikäni olisi edelleen jokin äärellinen luku, vaikkakin käsityskykyni ulottumattomissa?

Eräs äärettömyyden ominaisuuksista on, että sitä ei voi saavuttaa askel askeleelta lisäämisen kautta. Jos esimerkiksi alan kasata hiekanjyviä takapihalleni yksi kerrallaan, koskaan ei tule sellaista tilannetta, että ensin kasassa olisi äärellinen määrä jyväsiä, ja sen jälkeen ääretön. Jos hiekkakasa on ääretön, sen on täytynyt olla ääretön alusta asti. Vastaavalla tavalla ikäni kasvu on askel askeleelta lisäämistä. Äärettömän vanhan sielun olisi pitänyt aina olla äärettömän vanha. Mutta toisaalta, sielujen olemassaololla paratiisissa näyttäisi olevan jokin alkupiste – se hetki, jolloin sielu kuoltuaan ”pääsee taivaaseen”. Ja tässä tapauksessa sielu ei tietenkään ole aina ollut äärettömän vanha.

Olemme siis päätyneet paradoksiin. Ikuisen dementian tilassa olisi äärettömän pieni todennäköisyys, että olen ollut paratiisissa minkään äärellisen ajan. Mutta toisaalta ikäni ei voi koskaan kasvaa äärettömäksi.

Rudy Rucker kirjassaan ”Mieli ja äärettömyys” pohdiskelee kiintoisaa keinoa matkustaa äärettömyyteen. Oletetaan, että jokin henkiolento kiihdyttäisi nopeuttaan seuraavan säännön mukaisesti: se matkustaa ensimmäisen kilometrin yhdessä minuutissa, toisen kilometrin puolessa minuutissa, kolmannen kilometrin neljäsosaminuutissa, jne. Nyt ilmeisesti henkiolento pääsisi kahdessa minuutissa äärettömän monen kilometrin etäisyydelle. 

(Hieman aiheesta poiketakseni, on kiintoisaa pohtia, millaisia maisemia henkiolento näkisi äärettömän kaukaisessa avaruudessa. Luultavasti ei minkäänlaisia; äärettömässä nopeudessa ei olisi mahdollista hahmottaa mitään yksityiskohtia. Mutta voisiko olento jarruttaa toteuttamalla edellä kuvatun kiihdytyksen käänteisesti?)

Jos henkiolento noudattaisi suhteellisuusteoriaa, matka äärettömälle etäisyydelle merkitsisi aikadilataation vuoksi aikamatkaa äärettömän kauas tulevaisuuteen. Entäpä jos hullu metafyysikko paratiisissa ollessaan toteuttaisi tällaisen aikamatkan ja tapaisi oman tulevan minänsä? Kuka tämä tuleva minäni oikeastaan olisi? Kuten edellä totesimme, äärellisen ikäinen olento ei voi koskaan muuttua äärettömän ikäiseksi. Tulevan minäni pitäisi siis olla joku muu kuin minä. Mutta kuka se sitten olisi? Asian kysyminen tulevalta minältäni olisi turhaa. Menetettyään äärettömän suuren osan muistoistaan se olisi kadottanut täydellisesti alkuperänsä ja identiteettinsä.

Matemaatikko Henri Poincaren 1800-luvulla keksimän teoreeman mukaan jokainen äärellinen järjestelmä palaa hyvin lähelle alkuperäistä tilaansa jonkin hyvin pitkän ajan kuluessa. Tämä merkitsee sykliä, jossa tapahtumat toistuvat samanlaisina kerta toisensa jälkeen. Päätyisivätkö sielut paratiisissa samanlaiseen loputtoman toistumisen sykliin? Poincaren syklit ovat monimutkaisten järjestelmien tapauksessa suunnattoman pitkiä; esimerkiksi havaittavan maailmankaikkeuden sykli olisi pituudeltaan noin 10 potenssiin 10 potenssiin 10 potenssiin 10 potenssiin 2.8 vuotta. Tätä voitanee soveltaa myös paratiisin Poincare-syklin pituudeksi, jos arvioimme paratiisin olevan kooltaan havaittavan maailmankaikkeuden suuruusluokkaa. (Kyseinen luku on kerta kaikkiaan hirvittävän suuri; sen kirjoittamiseen normaalina desimaalilukuna ei riittäisi edes havaittavan maailmankaikkeuden kokoinen paperipino.)

Jos sielut paratiisissa päätyvät Poincaren sykliin, tämä ilmeisesti voisi tapahtua vasta sielujen menetettyä kyvyn käsittää ikänsä. Koska sielun ikä on jokaisena vuotena erilainen kuin yhtenäkään aikaisempana vuotena, sielun muistot eivät voisi toistua täsmälleen samanlaisina niin kauan kuin sielu tietää oman ikänsä. Mutta tämän jälkeen ikuinen elämä alkaisi tuntua jokseenkin hämmentävältä. Olisiko mahdollista kokea mielekkäänä tai tarkoituksellisena olemassaoloa, jossa tiedän toistaneeni samoja ajatuksia ja kokemuksia jo mittaamattoman monta kertaa, kykenemättä hahmottamaan edes jo toistuneiden syklien lukumäärää?

Hullun metafyysikon keskustellessa näistä kysymyksistä uskovaisten kanssa yleinen kannanotto on, että Jumala kykenee jollain salatulla tavalla välttämään edellä kuvatut paradoksit. Tämä tietenkin on mahdollista – ihmisen lienee hankala ennakoida, mitä Jumalan mieleen voi juolahtaa. Hullu metafyysikko kykenee kuvittelemaan ainoastaan yhden pakotien Poincaren syklistä ja ikuisesta dementiasta. Tämä pakotie on ikuinen kasvu; jos sielut kehittyvät jatkuvasti suuremmiksi ja monimutkaisemmiksi, ne kykenevät säilyttämään muistonsa ja välttämään Poincaren syklin ikuisesti. Voidaan kuvitella esimerkiksi taiteilijasielua, joka kykenee maalaamaan loputtomasti suurempia maalauksia ja hallitsemaan aina vain hienovaraisempia värinsävyjä. Taiteilijasielun pitäisi samalla kasvattaa muistiaan ja älykkyyttään rajattomasti kyetäkseen hahmottamaan omat maalauksensa. Tämä herättää kysymyksen, mitä lopulta löytäisin, jos toteuttaisin aiemmin kuvatun aikamatkan äärettömään tulevaisuuteen. Havaitsisinko muuttuneeni itse Jumalaksi?

Hullu metafyysikko ei voi vastustaa kiusausta päättää artikkelia sitaattiin Raamatusta:

2. Kor. 5:17 Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.