Sana ”paradoksi” on johdettu kreikankielen sanoista para (”vastaan”) ja doxa (”mielipide” tai ”odotus”). Paradoksi siis on jotain yllättävää, odotusten vastaista. Paradoksilla tarkoitetaan tilannetta, jossa kaksi yhtä lailla hyvin perusteltua väitettä on ristiriidassa, tai näennäisen pätevä perustelu johtaa järjettömään tai havaintojen vastaiseen lopputulokseen. Tieteessä ja filosofiassa paradoksit usein ovat hedelmällisiä uusien ajatusten luojia tai uskomustemme ravistelijoita. Esimerkiksi tähtitieteessä tunnettu Olbersin paradoksi paljasti maailmankaikkeudesta jotain syvällistä. Jos maailmankaikkeus on ääretön ja täynnä tähtiä, katseemme pitäisi joka suunnassa lopulta osua tähden pintaan, jolloin yötaivaan pitäisi olla yhtä kirkas kuin Auringon pinta. Mutta koska näin ei selvästikään ole, maailmankaikkeuden on oltava äärellinen joko ajassa tai avaruudessa. Myös moraalin alueella paradoksit paljastavat jotain olennaista moraalin olemuksesta.

Moraalin voidaan nähdä muodostuvan kolmesta osa-alueesta: Yleisen hyödyn maksimointi, oikeudet ja velvollisuudet. Näiden osa-alueiden yhdistäminen koherentiksi kokonaisuudeksi näyttää äärimmäisen hankalalta. Kuvitellaan tilannetta, jossa Hullu Metafyysikko harkitsee omenan varastamista nälkään kuolevalle ihmiselle. Hyöty ja oikeudet joutuvat nyt ristiriitaan. Nälkään kuolevan pelastaminen näyttää oikealta hyödyn maksimoinnin näkökumasta, mutta toisaalta omenapuun omistajalla on oikeus omaisuutensa koskemattomuuteen. Useimmat ihmiset luultavasti hyväksyisivät ruoan varastamisen nälkään kuolevalle. Mutta kuinka nälkäinen ihmisen täytyy tarkalleen ottaen olla, jotta varastaminen olisi oikeutettua? Jos nälkää mitattaisiin asteikolla, jossa 1 merkitsee lievää nälkää ja 10 nälkäkuolemaa, mihin kohtaan oikeutetun varastamisen raja asetetaan? Tässä kysymyksessä on mielenkiintoista, että siihen näyttää periaatteessakin mahdottomalta vastata. Ainakin Hullun Metafyysikon on mahdotonta kuvitella mitään keinoa, jolla raja voitaisiin edes teoriassa määrittää.

Vastaava paradoksi liittyy velvollisuuksiin. Oletetaan että Hullu Metafyysikko on luvannut mennä kello 13:00 auttamaan kaveriaan muutossa, mutta hänellä on nälkä, minkä vuoksi hän haluaisi ensin käydä Hesburgerissa. Hyvin lieväasteisen nälän tapauksessa lupauksen rikkominen tuntuisi väärältä. Toisaalta nälän lisääntyessä jossain vaiheessa tulee vastaan raja, jolloin lupauksen rikkominen muuttuu oikeutetuksi. Mutta täsmällisen rajan määrittäminen tuntuu mahdottomalta.

Trolley-paradoksina tai vaunuparadoksina tunnetussa ongelmassa juna liikkuu raidetta, jolle on sidottu viisi ihmistä. Raiteesta haarautuu sivuraide, jolle on sidottu yksi ihminen. Nyt tuntuu oikealta ratkaisulta kääntää vaihdevipua ja tappaa yksi ihminen viiden asemasta. Mutta kuvitellaan vaihtoehtoista tilannetta, jossa junan voisi pysäyttää pudottamalla junan eteen sillalta yhden satunnaisen ohikulkijan. Tämä ei tunnu yhtä selvästi oikeutetulta; yksilön oikeus fyysiseen koskemattomuuteen tuntuu ylittävän yleisen hyödyn painoarvon. Tämä tuntuu paradoksaaliselta; vivunkääntämistilanteessa ja pudottamistilanteessa lopputulokset ovat samat (yksi ihminen uhrataan viiden pelastamiseksi), mutta moraalinen intuitio tuntuu osoittavan eri suuntiin.

Vaunuparadoksin perusajatus nähdään vielä selvemmin sitä muistuttavassa lääkäriparadoksissa. Kuvitellaan että lääkärillä on viisi potilasta, jotka tarvitsevat elinsiirron pysyäkseen hengissä. Oletetaan edelleen, että vastaanotolle saapuu kipeää pikkuvarvastaan valittava potilas. Nyt lääkäri voisi tappaa pikkuvarvaspotilaan ja pelastaa viisi potilasta ottamalla pikkuvarvaspotilaalta heidän tarvitsemansa elimet. Tuntuu itsestäänselvältä, että lääkärillä ei olisi oikeutta tällaiseen menettelyyn. Ihmisellä on oikeus säilyttää henkensä mennessään lääkärille hoidattamaan kipeää pikkuvarvastaan. Kuitenkin pikkuvarvaspotilaan uhraaminen johtaisi samaan lopputulokseen kuin vaunuparadoksin vivunkääntämistilanne; yksi uhrattaisiin viiden pelastamiseksi.

Lääkäriparadoksia voidaan edelleen mutkistaa kuvittelemalla, että lääkäri on eläinlääkäri. Tuntuisi oikeutetulta uhrata yksi eläin viiden pelastamiseksi. Eläimillä ei tunnu olevan samaa perustavanlaatuista oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen kuin ihmisellä. Mutta pohditaan aikakoneella nykyhetkeen noudettua jatkumoa ihmisen esi-isiä. Jatkumon toisessa päässä on eläin ja toisessa päässä ihminen, ja näiden ääripäiden välissä on jatkumo asteittain eläimestä ihmiseksi muuttuvia esi-isiä. Missä kohtaa jatkumoa kulkee raja, jossa oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ilmaantuu, ja elinten ottaminen yhdeltä viiden pelastamiseksi muuttuu epäoikeutetuksi? Kulkeeko raja Homo Erectuksen vai Cro Magnonin ihmisen vai Australopithecus Africanuksen kohdalla? Kuten omenapuuparadoksissa, tällaisen rajan määrittely tuntuu periaatteessakin mahdottomalta.

Mitä tällaiset paradoksit kertovat moraalista? Moraali näyttää muodostuvan eri osa-alueista joiden välisiä ristiriitoja on periaatteessakin mahdotonta ratkaista. Moraalinen intuitio myös muuttuu epäselväksi tilanteessa, joka poikkeaa kivikautisten esi-isiemme maailmankuvasta (evoluutioteoria ja sen tuottama jatkumo esi-isiä). Jos objektiivinen moraali olisi olemassa, voisi olettaa sen olevan koherentti, yhtenäinen kokonaisuus, eikä muodostuvat useista keskenään yhteensovittamattomista palasista. Samoin voisi kuvitella moraaliaistin toimivan myös modernin luonnontieteen tuottamissa kysymyksissä. Jos taas selitämme moraalisen intuitiomme evoluutiopsykologialla, nämä seikat eivät muodosta ongelmaa; evoluutio pyrkii maksimaaliseen lisääntymistehokkuuteen, ei totuuteen tai johdonmukaisuuteen.

Metaetiikka on filosofian laji, jossa tarkastellaan kysymystä ”Mitä moraali pohjimmiltaan on?” Normatiivisessa etiikassa taas pohditaan mitä moraali sisältää, toisin sanoen mitkä teot ovat oikeita ja mitkä vääriä. Metaeettiset teoriat voidaan jakaa kahteen luokkaan: kognitivismiin ja nonkognitivismiin. Kognitivismin mukaan moraalisilla väitteillä on totuusarvo, toisin sanoen ne ovat joko tosia tai epätosia. Esimerkiksi utilitarianismin mukaan hyviä tekoja ovat ne, jotka kasvattavat onnellisuuden kokonaismäärää. Moraalinen väite ”Murhaaminen on väärin” on tosi, koska murhaaminen vähentää onnellisuutta. Nonkognitivismin mukaan moraalisilla väitteillä ei ole totuusarvoa. Esimerkiksi ekspressivismin mukaan moraaliset väitteet ovat tunneilmauksia. Väite ”Teit väärin kun murhasit” on sama kuin lauseen ”Sinä murhasit!” lausuminen paheksuvalla äänensävyllä.

J.L. Mackien virheteoria lukeutuu kognitivismiin, mutta eroaa kaikista muista kognitivistisista teorioista tärkeällä tavalla: Sen mukaan kaikki moraaliset väitteet ovat epätosia. Mackien mukaan jokainen moraalinen väite sisältää sisäänrakennettuna väitteen objektiivisten moraalisten faktojen olemassaolosta. Koska tällaisia ei ole, jokainen moraalinen väite on virheellinen.

Mackie perustelee kantaansa kolmella argumentilla. Ensimmäinen niistä tunnetaan ”outousargumenttina” (”Argument from queerness”). Sen mukaan moraalisten faktojen, jos sellaisia on olemassa, pitäisi olla metafyysisesti erittäin outoja. (Metafysiikka on olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä tutkiva filosofian haara). Tämä johtuu niiden velvoittavuudesta. Mitkään muut tuntemamme faktat eivät ole velvoittavia. Mackie näkee tämän outouden todisteena moraalisten faktojen olemassaoloa vastaan.

Hullu Metafyysikko esittää Mackien outousargumentista oman muotoilunsa:

1. Jos objektiivinen moraali on olemassa, se on tosiasia.

2. Tosiasiat eivät ole velvoittavia.

3. Siis objektiivinen moraali ei voi olla velvoittavaa.

4. Mutta jos objektiivinen moraali on olemassa, sen täytyy olla velvoittavaa.

5. Siis objektiivista moraalia ei ole olemassa.

Oletus yksi tuntuu itsestäänselvältä. Oletuksen kaksi paikkansapitävyys voidaan nähdä tarkastelemalla esimerkiksi tosiasiaa ”Metsässä on kivi”. Tämä tosiasia ei velvoita ketään mihinkään; kivi vain olla möllöttää paikallaan velvoittamatta ketään. Jos työnjohtaja on antanut Hullulle Metafyysikolle tehtäväksi rakentaa kiviaidan, hänellä on velvollisuus siirtää kiveä, mutta tässä tapauksessa velvoittavuus tulee kiven ulkopuolelta; kivi itsessään ei velvoita ketään mihinkään. Päätelmä kohdassa kolme seuraa aiemmista oletuksista. Oletus neljä on selvästi tosi: kuten olemme aiemmin todenneet, eräs moraalin keskeinen ominaisuus on sen velvoittavuus. Päätelmä kohdassa viisi seuraa aiemmista kohdista.

Argumentin kriittinen kohta on oletus 2. Voisiko sääntöön ”Tosiasiat eivät ole velvoittavia” kuitenkin olla jokin poikkeus? Jos olisi olemassa velvoittavia tosiasioita, niiden pitäisi Mackien mukaan olla hyvin outoja, jotain kaikista muista tuntemistamme tosiasioista poikkeavaa. Tietenkään outous ei tarkoita olemattomuutta; maailmassa on monenlaisia outoja asioita. Mutta olen aiemmin maininnut Occamin partaveitsen, joka käskee pitämään hypoteesit mahdollisimman yksinkertaisina. Uudenlaisten outojen oliolajien olettaminen selvästikin tekee hypoteesista tarpeettoman monimutkaisen.

Paitsi Occamin partaveitsellä, oletusta 2. voidaan perustella myös metafyysisellä intuitiolla. (Intuitio tarkoittaa vaistomaista ymmärrystä tai ”näppituntumaa”.) Ainakin Hullun Metafyysikon intuitio tuntuu vahvasti kertovan, että tosiasiat eivät voi olla velvoittavia. Metsässä olla möllöttävä kivi ei velvoita ketään mihinkään. Fakta ”5 on alkuluku” ei velvoita ketään mihinkään. Fakta että Andromedan galaksi on meitä lähin suuri spiraaligalaksi ei velvoita ketään mihinkään. Jos keijukaisia on olemassa, tämä tosiasia ei velvoittaisi ketään mihinkään. Ainakin Hullun Metafyysikon mielestä tämä tuntuu yleispätevältä säännöltä, ei pelkästään yksittäistapauksiin perustuvalta yleistykseltä.

Toinen Mackien argumentti on moraalisten faktojen epistemologinen outous. (Epistemologia on tietoa tutkiva filosofian alue.) Jos tällaisia outoja faktoja olisi olemassa, meidän pitäisi, jotta niistä olisi jotain iloa, saada niistä tietoa. Mutta kuinka tällainen tiedonsaanti onnistuisi? Koska moraaliset faktat poikkeavat kaikista tuntemistamme faktoista, emme voi saada niistä tietoa tuntemiemme viiden aistin avulla. Meillä siis pitäisi olla jokin erityinen moraaliaisti. Mutta tällainen aisti on taas uusi Occamin partaveitsen vastainen monimutkaistus.

Kolmas Mackien argumentti perustuu moraaliseen hajaannukseen. Ihmisten ja kulttuurien keskuudessa on lukemattomia erilaisia moraalikäsityksiä. Jotkut näkevät hyönteisen tappamisen vääränä, kun taas joidenkin mielestä joukkomurhat ovat oikeutettuja. Jos objektiivinen moraali ja siihen liittyvä moraaliaisti olisivat todellisia, eikö moraalilta voisi odottaa suurempaa yhtenäisyyttä? Esimerkiksi Auringon muodosta ja väristä ei esiinny suurta määrää erilaisia mielipiteitä.

Hajaannusargumentille voidaan kuitenkin esittää vastaväite, että moraalissa tuntuu olevan ydinosa, josta vallitsee laaja yksimielisyys. Esimerkiksi väite ”Tarpeettoman kärsimyksen tuottaminen viattomalle uhrille on väärin” hyväksytään useimmissa kulttuureissa. (Siinä milloin kärsimys on tarpeetonta ja kuka on viaton esiintyy kylläkin huomattavaa hajontaa.) Väite ”Ystävänsä pettäminen on väärin” hyväksytään jopa rikollisten muodostamissa alakulttuureissa. Voidaan myös väittää, että erilaisissa moraalikiistoissa erona ei välttämättä ole ero moraalissa itsessään, vaan ei-moraalisia faktoja koskevasta erimielisyydestä. Ajatellaan esimerkkinä naisten ympärileikkausta. Ainakin joissain sitä harjoittavissa kulttuureissa vallitsee käsitys, että ympärileikkaamaton nainen kuolee synnytykseen. Kuka tahansa näin uskova olisi valmis ympärileikkaamaan tyttärensä. Moraalinen ero länsimaiden ja ympärileikkausta harjoittavien kulttuurien välillä ei siis näytä olevan moraalissa sinänsä, vaan moraaliin liittyvissä ei-moraalisissa uskomuksissa. Hullun Metafyysikon mielestä nämä seikat heikentävät Mackien hajaannukseen perustuvaa argumenttia, eikä hän siis anna sille yhtä suurta painoarvoa kuin kahdelle muulle edellä käsitellylle argumentille.

Kuten aiemmin todettua, Mackien teoria lukeutuu kognitivismiin, toisin sanoen moraalisilla väitteillä on jokin totuusarvo. Miksi emme voisi ekspressivismin tapaan ajatella moraaliväitteitä pelkkinä tunneilmauksina? Mackie esitti tähän kaksi perustelua. Ensinnäkin kielenkäytössämme moraaliväitteet näyttävät täsmälleen samoilta kuin tosiasiaväitteet. Väitteet ”Murhaaminen on väärin” ja ”Kivi on kovaa” näyttävät täysin samanlaisilta. Toisekseen moraalisista väitteistä väitellään samoin kuin tosiasiaväitteistä. Jos kaksi ihmistä väittelevät esimerkiksi siitä onko ympärileikkaus oikein, he eivät väittele siitä kuten makuasiasta, vaan kuten tosiasiasta. Tällä perusteella moraalisiin väitteisiin näyttää kuuluvan sisäänrakennettuna väite objektiivisista moraalifaktoista. Ja koska niitä ei ole, jokainen moraalinen väite on virheellinen.

Mutta ajatus jokaisesta moraalisesta väitteestä virheellisenä näyttää johtavan ristiriitaan. Ajatellaan esimerkiksi murhaamista. Mackien mukaan väitteet ”Murhaaminen on väärin” ja ”Murhaaminen on oikein” ovat molemmat virheellisiä. Tämä tarkoittaa, että moraali ei tarjoa minkäänlaista ohjenuoraa murhaamisen suhteen. Ja tämä taas tuntuisi johtavan siihen, että murhaaminen on sallittua. Mutta väite ”Murhaaminen on sallittua” on moraalinen väite samoin kuin väite ”Murhaaminen on väärin”. Tämä tuntuu tekevän Mackien kannasta sisäisesti ristiriitaisen. Oletuksesta että moraaliset väitteet ovat virheellisiä näyttää seuraavan ikäänkuin mutkan kautta, että jotkin moraaliset väitteet ovat kuitenkin paikkansapitäviä.

Mutta tarkemmin pohdittuna tämä ristiriita paljastuu illusoriseksi. Tämän kirjoituksen alussa Hullu Metafyysikko mainitsi normatiivisen etiikan ja metaetiikan. Mackien kanta, että kaikki moraaliset väitteet ovat virheellisiä, koskee normatiivista etiikkaa, ei metaetiikkaa. Ja väite ”Moraali ei tarjoa minkäänlaista ohjenuoraa murhaamisen suhteen” on metaeettinen väite, ei normatiivisen etiikan väite. Tästä metaeettisestä väitteestä ei voida johtaa normatiivisen etiikan väitettä ”Murhaaminen on sallittua”. Kukaan ei voi perustella murhaamista tai murhaamatta jättämistä moraalilla, vaan itsekunkin on tehtävä päätös murhaamisesta muilla kuin moraalisilla perusteilla. Esimerkiksi viha voi olla peruste murhaamiselle ja empatia murhaamatta jättämiselle, mutta kumpainenkaan näistä ei ole moraalinen perustelu.

Mackien virheteoria näyttää yhdessä evoluutiopsykologian kanssa muodostavan vahvemman yhdistelmän kuin kumpikaan erikseen. Evoluutiopsykologian perusteella tunteemme moraalin objektiivisuudesta ei todista moraalin objektiivisuutta. Mackien argumentit toimivat todisteena objektiivisen moraalin olemassaoloa vastaan. Meillä ei siis ole syytä uskoa moraalin objektiivisuuteen, ja meillä on syy olla uskomatta siihen. Rationaalisen, todistusaineiston perusteella mielipiteensä muodostavan yksilön näyttää vaikealta päätyä muuhun kuin moraaliseen nihilismiin.

Evoluutiopsykologia on psykologian ja evoluutiobiologian risteysalue, joka pyrkii selittämään ihmismielen ominaisuuksia evoluution näkökulmasta. Evoluutioteorian mukaan eliölajit luonnonvalinnan tuloksena sopeutuvat sukupolvi sukupolvelta paremmin ympäristöönsä. Ne geenit, jotka edistävät kantajansa selviytymistä todennäköisimmin yleistyvät seuraavassa sukupolvessa. Koska ihmislaji on viettänyt suurimman osan olemassaolostaan kivikautisessa ympäristössä, psyykemme on evoluution kautta sopeutunut kivikautisen ympäristön vaatimuksiin.

Evoluutiopsykologiaa on kritisoitu siitä, että sen tarjoamia selitysmalleja on mahdotonta testata. Koska meillä ei ole pääsyä kivikautiseen elinympäristöön, evoluutiopsykologiset selitykset jäävät väkisinkin spekulatiivisiksi. Kuitenkin ne usein tuntuvat ymmärrettäviltä ja johdonmukaisilta. Jokainen nuotioiltoihin viehättynyt tuntee hiipuvan hiilloksen tuottaman haikean, hypnoottisen mielentilan, johon liittyy tarve tuijottaa hiillosta, pöyhiä hiiliä kepillä, lisätä hiillokseen risuja ja nähdä liekkien jälleen leimahtavan. Tämä tunnetila on helposti ymmärrettävissä evoluution kautta; kivikautisessa elinympäristössä tulen vartioiminen ja ylläpitäminen on ollut äärimmäisen tärkeää. Vaikka evoluutiopsykologiset selitykset eivät olisikaan testattavissa, ne kuitenkin ovat ymmärrettäviä ja siten mahdollisia.

Entä miten evoluutiopsykologia ja moraali liittyvät toisiinsa? Moraali voidaan nähdä evoluutiopsykologisena sopeutumana. Ne yksilöt jotka toimivat moraalisesti kykenevät tehokkaaseen yhteistyöhön ja siten selviytyvät olemassaolon taistelussa.

Moraalin synnyn taustalla on voinut vaikuttaa monia erilaisia mekanismeja. Erään selitysmallin mukaan moraali on syntynyt empatian ja reiluuden yhteisvaikutuksesta. Empatia on kehittynyt, koska jälkeläisten hoivaaminen on tärkeää, ja koska laumatovereiden tunteiden huomioiminen edistää yhteistyötä sekä tekee yksilöstä suositun lauman sisällä. Resurssien reilu jakaminen hyödyttää yksilöä; olisi olemassaolon taistelussa haitaksi, jos yksilö tyytyisi esimerkiksi muita pienempään osuuteen yhteisestä saaliista. Koska yksilö ei itse pidä epäreilusta kohtelusta, ja koska hän empaattisesti samaistuu muiden tunteisiin, hän ei halua kohdella muitakaan epäreilusti. Tällä tavalla moraalinen käyttäytyminen yleistyy vastavuoroiseksi.

Moraalissa näyttää olevan joitain piirteitä, joita on hankala selittää evoluutiopsykologisesti. Ensinnäkin moraalin objektiivisuus: Moraalille on ominaista, että moraaliset väitteet koetaan objektiivisesti tosina. Esimerkiksi moraalista väitettä ”Murhaaminen on väärin” ei koeta pelkkänä mielipiteenä, vaan jonain todellisena, ihmismielestä riippumattomana. Mutta vaikutelmamme moraalin objektiivisuudesta voidaan ymmärtää tarkastelemalla moraalin merkitystä kivikautisessa ympäristössä. Epämoraalisesti toimiva yksilö kivikautisessa heimoyhteisössä on joutunut nopeasti epäsuosioon tai ryhmänsä karkottamaksi, mikä kivikautisessa ympäristössä on ollut hengenvaarallista. Tämän vuoksi moraalinen käyttäytyminen on ollut äärimäisen tärkeää. Evoluutio on taannut yksilön moraalisen käyttäytymisen luomalla vaikutelman moraalin objektiivisuudesta. Yksilö käyttäytyy todennäköisemmin moraalisesti, jos kokee moraalin objektiivisena tosiasiana, ei vain mielipiteenä tai mieltymyksenä.

Toinen vaikeasti selitettävä moraalin ominaisuus on sen ylittämättömyys. Kuten Hullu Metafyysikko edellisessä artikkelissaan totesi, moraaliset väitteet ylittävät tärkeydessään kaiken muun. Ääritapauksissa tämä ilmenee yksilön haluna kuolla moraalisten periaatteidensa vuoksi. Kuinka tämä on selitettävissä evoluution kautta? Evoluutio pyrkii maksimoimaan yksilön henkiinjäämisen ja lisääntymistehokkuuden, eikä moraaliperiaatteiden puolesta kuoleminen selvästikään edistä näitä päämääriä.

Mutta yllättävää kyllä, evoluutio toisinaan tuottaa yksilölle haitallisia sopeutumia. Erityisesti tätä tapahtuu seksuaalivalinnassa. Jos naaraat alkavat suosia jotain koiraiden ominaisuutta, tämä ominaisuus saattaa ylikorostua tavalla, joka vakavasti haittaa yksilön selviytymistä. Esimerkiksi lintulajeilla on yleinen ilmiö, että naaraat alkavat suosia koiraiden pitkää pyrstöä. Lopulta pyrstö kasvaa niin pitkäksi, että se haittaa lentämistä, jolloin yksilö jää helpommin petolintujen saaliiksi. Vastaavalla tavalla seksuaalivalinta on voinut vaikuttaa moraaliseen intuitioon. Moraalinen käyttäytyminen tekee yksilöstä pidetyn laumansa keskuudessa, ja pidetyt yksilöt löytävät naaraita muita helpommin. Lintujen pyrstön tavoin moraali on voinut seksuaalivalinnan tuloksena kehittyä ”liian voimakkaaksi”, tavalla joka joissain tilanteissa haittaa yksilön selviytymistä.

Kolmas hankalasti selitettävä moraalin ominaisuus on sen yleistettävyys. Moraali tuntuu koskevan paitsi oman ryhmän jäseniä, myös ihmisiä kaikkialla maailmassa. Moraali yltää myös eläimiin ja mahdollisiin avaruusolioihin Maapallon ulkopuolella. Mitä hyötyä evoluutiossa voisi olla moraalisesta käyttäytymisestä muiden lajien edustajia kohtaan? Tässä voisi olla kyseessä moraalisen intuition virhetoiminto, sen laajeneminen tarpeettoman kauaskantoiseksi. Ajatellaan vertauskohtana ihmisen silmää. Silmä kykenee näkemään valovuosien päässä sijaitsevat tähdet, vaikka niiden näkemisestä ei olisikaan ollut mitään hyötyä olemassaolon taistelussa. Samalla tavalla moraalin yleistettävyys, josta on hyötyä oman heimoyhteisön sisällä, laajenee oman yhteisön ulkopuolelle. Koska kaukaisten tähtien näkemisestä ei ole mitään haittaa, evoluutiolla ei ole ollut syytä luoja rajoitusmekanismia, joka estäisi ihmistä näkemästä kaukaiset tähdet. Samoin, koska moraalin laajenemisesta oman lajin ulkopuolelle ei ole mitään haittaa, evoluutiolla ei ole ollut syytä luoda moraalin yleistettävyyttä rajaavaa mekanismia. Moraalin yleistettävyys on myös ymmärrettävissä ajattelemalla empatian merkitystä moraalin synnyssä. Abstraktin ajattelukykynsä ansiosta ihminen ymmärtää muidenkin lajien olevan tietoisia, tuntevia olentoja, jolloin moraali, ollakseen johdonmukaista, laajenee myös oman lajin ulkopuolelle.

Mitä evoluutiopsykologia siis kertoo moraalista, erityisesti sen objektiivisuudesta? Koska moraali voidaan selittää evoluutiopsykologisena sopeutumana, sen selittämiseksi ei tarvitse olettaa objektiivisten moraalisten faktojen olemassaoloa. Tämä ei tietenkään poissulje mahdollisuutta, että objektiivinen moraali olisi olemassa. Jos se on olemassa, evoluutio on saattanut antaa meille kyvyn sen havaitsemiseen. Mutta tällainen oletus on havaintoaineiston selittäjänä tarpeeton. Occamin partaveitsenä tunnetun periaatteen mukaan hypoteesit tulee pitää mahdollisimman yksinkertaisina. Esimerkiksi aurinkokeskeinen maailmankuva on yksinkertaisempi kuin maakeskeinen maailmankuva, jossa taivaankappaleiden liikkeet täytyy selittää monimutkaisella episyklien (sisäkkäisten ympyräliikkeiden) järjestelmällä. Samalla tavalla objektiivisten moraalifaktojen olemassaolo voidaan nähdä tarpeettomana monimutkaistuksena. Moraali ja vaikutelmamme sen objektiivisuudesta voidaan selittää yksinkertaisimmin evoluution avulla, ilman todellista, objektiivista moraalia.

Moraalin näkeminen epäobjektiivisena evoluution tuotteena ei sulje pois sen tärkeyttä. Useimmat kokevat moraalisen väitteen ”Murhaaminen on väärin” henkilökohtaisesti tärkeänä, riippumatta moraalin evoluutiopsykologisista selityksistä. Mutta tämä tärkeyden tunne saattaa olla tiedottoman ja päämäärättömän luonnon prosessin, evoluution, meihin ohjelmoima. On vaikea olla kokematta, että tämä mahdollisuus antaa meille niin tärkeälle moraalille tyhjyyden ja merkityksettömyyden sivumaun.

Tämä artikkelisarja ei lukeudu valoisimpiin Hullun Metafyysikon ajatuskulkuihin. Hän aikoo tässä artikkelisarjassa käsitellä pessimistisiä, ihmisolennon mielenrauhaa tai jopa psyykkistä eheyttä ravistelevia filosofisia ajatuksia, etunenässä moraalista nihilismiä. Nihilismillä tarkoitetaan vallitsevat arvot ja käsitykset kieltävää ajatussuuntaa. Moraalinen nihilismi kieltää hyvän ja pahan olemassaolon. Tieto-opillinen nihilismi kieltää tiedon mahdollisuuden. Eksistentiaalinen nihilismi kieltää elämän tarkoituksen ja mielekkyyden. Poliittinen nihilismi näkee vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän täydellisen kelvottomana ja korruptoituneena. Erilaiset nihilismin lajit näyttävät kietoutuvan toisiinsa. Tiedon mahdollisuuden kieltävä nihilismi tietenkin kieltää myös moraalisen tiedon olemassaolon. Koska moraali näyttää liittyvän läheisesti elämän tarkoitukseen, moraalinen nihilismi johtaa eksistentiaaliseen nihilismiin.

Kirkkoisä Augustinuksen kerrotaan pohdiskelleen ajan olemusta seuraavaan tapaan; ”Jos kukaan ei kysy minulta, tiedän mitä aika on. Jos joku kysyy, en enää tiedä”. Sama pätee moraaliin. Useimmilla ihmisillä on selkeä näppituntuma siitä mikä on oikein ja väärin. Kuitenkin moraalin täsmällinen määritteleminen osoittautuu hämmästyttävän vaikeaksi.

Moraalifilosofi Rickhard M. Hare on luonnehtinut moraalisia väitteitä kolmella ominaisuudella. Moraaliset väitteet ovat

1) Velvoittavia (preskriptiivisiä)

2) Yleistettäviä (universaaleja)

3) Ylittämättömiä

Vaikka nämä ominaisuudet liittyvät tiettyyn eettiseen teoriaan (R. M. Haren preskriptivismiin), Hullun Metafyysikon mielestä ne kuvailevat moraalia osuvasti yleiselläkin tasolla. Moraaliväitteiden velvoittavuudella tarkoitetaan, että moraaliväitteeseen sisältyy jokin toimintaohje. Jos Hullu Metafyysikko esimerkiksi sanoo ”On väärin lyödä kaveriaan vasaralla”, hän antaa itselleen ja muille toimintaohjeen ”Älkää lyökö kavereitanne vasaralla”. Velvoittavien väitteiden lisäksi on olemassa kuvailevia (deskriptiivisiä) väitteitä. Esimerkiksi väite ”Vasara on tehty raudasta” kuvailee tiettyä tosiasiaa, mutta ei anna minkäänlaista toimintaohjetta.

Moraaliväitteiden yleistettävyydellä tarkoitetaan, että moraalisessa väitteessä ei aseteta mitään yksilöä tai ryhmää erityisasemaan. Esimerkiksi Hymyhuulet -televisiosarjan sketsissä ”Aki rehtorina” esiintyvä toimintaohje ”Kaikki punnertaa sata tuhatta kertaa paitsi minä” ei ole moraalinen; siinä asetetaan tietty yksilö erityisasemaan. Moraalin yleistettävyys näyttää olevan äärimmäisen olennainen osa inhimillistä moraalitajua, päätellen muun muassa siitä, että lapset oivaltavat sen merkityksen jo nuorella iällä. ”Miksi minä en saa valvoa kahteentoistaan vaikka kaikki muut saa” on yleinen lasten soveltama moraalinen perustelu.

Moraalisten väitteiden ylittämättömyydellä tarkoitetaan, että ei ole olemassa mitään moraalia tärkeämpää toimintaohjetta. Jos esimerkiksi sotilas katsoo moraaliseksi velvollisuudekseen kuolla isänmaansa puolesta, hän on valmis uhraamaan kaiken muun tietyn moraalisen väitteen vuoksi. Tietenkään moraaliset väitteet eivät käytännössä aina ole ylittämättömiä; sotilas saattaa paeta sietämättömän palon tunteen ajamana. Mutta tässäkin tapauksessa sotilas ajattelee, että hänen pitäisi kuolla isänmaansa puolesta. Jos hän näin toimii, häntä ihaillaan ja hänet haudataan sankarivainajana.

Moraalinen toiminta ja itsekkyys nähdään yleensä toistensa vastakohtina. Jos Hullu Metafyysikko näkee jonkun pudottavan lompakon, ja pitää itse sen ja sieltä löytyneen sievoisen setelinipun, hän toimii itsekkäästi. Jos taas hän palauttaa lompakon, hän toimii moraalisesti. Mutta psykologisena egoismina tunnettu ajatussuunta kiistää tämän tulkinnan. Kyseisen ajatussuunnan mukaan ihmisen toiminnan perimmäisenä motiivina on aina itsekkyys, riippumatta siitä, että toiminta saattaa päällepäin vaikuttaa hyväntahtoiselta.

Lompakon palauttaminen tuottaa Hullulle Metafyysikolle mahdollisen löytöpalkkion lisäksi monenlaisia hyötyjä. Koska hän empaattisena ihmisenä samaistuu lompakkonsa pudottajan asemaan – on kauheaa kadottaa lompakkonsa – hän kokee itsessään lompakon kadottajan kärsimyksen. Palauttamalla lompakon hän vähentää omaa, empaattisen samaistumisen tuottamaa kärsimystään. Samaten hän ilahtuu lompakon omistajan ilosta hänen saadessaan lompakkonsa takaisin. Hän välttää huonon omantunnon tuottaman nakertavan mielipahan, joka seuraisi lompakon palauttamatta jättämisestä. Hän kokee itsekunnioitusta, jonka rehellinen ja ryhdikäs toiminta hänelle tuottaa. Nämä kaikki ovat pohjimmiltaan itsekkäitä motiiveja. Hullun Metafyysikon toiminta perustuu mielihyvän tuottamiseen itselleen sekä oman kärsimyksensä vähentämiseen. Tällaista ajattelutapaa nimitetään hedonistiseksi psykologiseksi egoismiksi.

Hedonistinen psykologinen egoismi on psykologien ja filosofien keskuudessa kiistanalainen kanta. Se kuitenkin tuntuu introspektiivisesti (itsetutkiskelun kautta) todelta, tai ainakin vaikeasti kumottavalta. Jos Hullu Metafyysikko ei kokisi pienintäkään empatiaa lompakon pudottajaa kohtaan, jos hän ei kokisi minkäänlaista iloa lompakon pudottajan ilosta tämän saadessa lompakkonsa takaisin, ja jos hän ei kokisi minkäänlaista itsekunnioitusta moraalisesti ryhdikkäästä toiminnastaan, palauttaisiko hän lompakon? Todennäköisesti ei. Lukija voi tutkiskella asiaa omalla kohdallaan.

Hedonistiselle psykologiselle egoismille voidaan esittää vastaväite, että vaikka epäitsekäs toiminta tuottaa mielihyvää, mielihyvä ei ole toiminnan syy, vaan sivutuote. Vaikka lompakon palauttaminen tuottaa Hullulle Metafyysikolle positiivisia tunteita, hän ei palauta lompakkoa niiden vuoksi, vaan motiivi on aidosti epäitsekäs.

Psykologi C.D. Batson on tutkinut psykologista egoismia Elaine-kokeiksi kutsutussa koesarjassa. Elaine oli henkilö, joka osallistui oppimiskokeeseen, jossa häntä rangaistiin sähköshokeilla vääristä vastauksista. Tosiasiassa Elaine oli yhteistyössä kokeenjohtajan kanssa, ja näytteli sähköiskujen olevan kivuliaita. Varsinaisia koehenkilöitä olivat oppimiskokeen sivustaseuraajat. Heille annettiin mahdollisuus joko poistua paikalta tai ottaa sähköiskut vastaan Elainen puolesta. Osa koehenkilöistä otti sähköiskut vastaan Elainen puolesta, vaikka olisikin voinut välttää omaa empaattista pahaa oloaan poistumalla paikalta ja olemalla näkemättä Elainen kärsimystä. Kokeessa lisäksi manipuloitiin koehenkilöiden kokemaa empatiaa joko kuvaamalla Elaine samanlaiseksi tai erilaiseksi kuin he – ne koehenkilöt, jotka näkivät Elainen itsensä kaltaisena kokivat voimakasta empatiaa. Koetulosten mukaan koehenkilöiden kokema empatia vaikutti siihen, halusivatko he ottaa sähköiskut vastaan Elainen puolesta, vai poistuivatko paikalta lievittääkseen omaa empaattista kärsimystään. Batson tulkitsi koetuloksia siten, että empaattinen ihminen välittää aidosti muiden kärsimyksestä, ei ainoastaan omasta kärsimyksestään.

Elaine-kokeet kuitenkin ovat avoimia erilaisille tulkinnoille. Eräs mahdollinen virhelähde on se, että koehenkilöt paikalta poistuessaan eivät loppujen lopuksi olisi vähentäneet omaa kärsimystään, vaan olisivat fyysisestä paikalta poistumisesta huolimatta muistaneet Elainen ja kärsineet ajatellessaan hänen kärsimystään. He myös olisivat paikalta poistuessaan voineet kokea itsensä moraalisesti ryhdittömiksi, mikä olisi tuottanut heille kärsimystä. Ihmisen psyyken monimutkaisuuden vuoksi psykologista egoismia on vaikea todistaa vääräksi millään koeasetelmalla.

Edellä mainitusta syystä psykologista egoismia on kritisoitu falsifioitumattomuudesta. Tieteenfilosofi Karl Popper esitti hypoteesin tieteellisyyden ehdoksi, että sen on oltava ainakin teoriassa falsifioitavissa, eli osoitettavissa vääräksi. Täytyy olla jokin kuviteltavissa oleva havainto, joka voisi kumota hypoteesin. Esimerkiksi hypoteesin ”Kaikki joutsenet ovat valkoisia” voi falsifioida löytämällä mustan joutsenen. Hypoteesia ”Tuolilla on näkymätön ja tuntumaton tonttu-ukko” ei voi todistaa vääräksi millään kuviteltavissa olevalla kokeella, joten hypoteesi ei ole tieteellinen. Psykologinen egoismi näyttää lukeutuvan jälkimmäiseen kategoriaan. Siitä voidaan aina muotoilla versio, joka väistää kaiken kritiikin, vetoamalla johonkin hienovaraiseen itsekkääseen hyötyyn. Näinollen psykologinen egoismi ei ole testattavissa oleva tieteellinen hypoteesi.

Hullu Metafyysikko ei kuitenkaan näe tätä kritiikkiä loppuun asti riittävänä. Ensinnäkin, hypoteesin epätieteellisyys ei tee siitä väärää. Tuolilla saattaa kaikesta huolimatta olla tonttu-ukko. Ja toisekseen, vaikka psykologista egoismia olisikin mahdoton tutkia tieteellisesti, sen voisi havaita todeksi introspektion (itsetutkiskelun) kautta. Juuri näin Hullu Metafyysikko näkee asian laidan. Itseään tutkiskellessaan hänen on vaikea nähdä miksi hän tekisi hyviä tekoja, jos ei kokisi minkäänlaista empaattisen samaistumisen tuottamaa iloa tai kärsimyksen vähenemistä, eikä kokisi minkäänlaista mielihyvää omasta moraalisesta ryhdikkyydestään, ja niin edelleen.

Hedonistisen psykologisen egoismin lisäksi voidaan puhua triviaalista psykologisesta egoismista. Kyseisen kannan mukaan ihminen toimii aina itsekkäästi, koska toteuttaa omia motiivejaan. Vaikka Hullu Metafyysikko näennäisen epäitsekkäästi palauttaa pudotetun lompakon, on lompakon palauttaminen kuitenkin hänen oma motiivinsa, jolloin hän loppujen lopuksi toteuttaa omia tarkoitusperiään.

Edellä kuvattua päätelmää vastaan voidaan esittää väite, että vaikka ihmisen motiivit ovat hänen omiaan, motiivien sisältö voi olla joko itsekäs tai epäitsekäs. Lompakon palauttaessaan Hullu Metafyysikko toimii itsekkäästi, jos motiivin sisältönä on oman kärsimyksen vähentäminen, ja epäitsekkäästi, jos motiivin sisältönä on lompakon pudottajan kärsimyksen vähentäminen. Mutta Hullun Metafyysikon mielestä olennaista ei lopulta ole motiivin sisältö, vaan se, että kyseessä on oma motiivini, riippumatta sen sisällöstä. Palauttipa Hullu Metafyysikko lompakon mistä syystä tahansa, joka tapauksessa hän edesauttaa omien päämääriensä toteutumista.

Triviaalia psykologista hedonismia on kritisoitu nimensä mukaisesti triviaaliudesta. Kenen muun kuin omien motiiviensa mukaisesti ihminen voisi toimia? Jos itsekkyydellä tarkoitetaan sitä, että ihminen toimii aina omien motiiviensa mukaisesti, väite ”Ihminen toimii aina itsekkäästi” on itsestäänselvästi, triviaalisti, totta, samoin kuin esimerkiksi väite ”Kaikki noita-akat ovat naisia”. Tällainen väite ei kerro mitään uutta noita-akoista sen enempää kuin naisistakaan. Tämän itsestäänselvyyden vuoksi triviaalia psykologista egoismia ei nähdä mielenkiintoisena kantana filosofisesti eikä tieteellisesti. Mutta Hullun Metafyysikon mielestä triviaalius ei ole psykologisen hedonismin heikkous, vaan vahvuus. Juuri itsestäänselvyys tekee siitä vahvan näkökannan. Vaikka kyse ei ole tieteellisestä teoriasta, sillä joka tapauksessa on merkitys psyykkisen itsetutkiskelun ja itsensä hahmottamisen välineenä.

Hullu Metafyysikko lukeutuu psykologisen egoismin kannattajiin. Ensinnäkin psykologisen egoismin hedonistinen versio tuntuu introspektiivisesti tarkasteltuna todelta, vaikkei olisikaan tieteellisesti testattavissa. Toisekseen triviaali versio on itsestäänselvä, eikä tämä itsestäänselvyys ole heikkous, vaan vahvuus. Psykologista egoismia on vaikea olla näkemättä pessimistisenä, illuusioista riisuvana näköalana. Yleensä epäitsekästä toimintaa ihaillaan ja kunnioitetaan. Psykologisen egoismin mukaan kenessäkään ei ole ainakaan epäitsekkyytensä vuoksi mitään kunnioitettavaa. Filosofi Immanuel Kant kiteytti moraalin keskeisen sisällön kategoriseen imperatiiviin: ”Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.” Psykologisen egoismin mukaan ihminen ei koskaan voi kohdella toista ihmistä itseisarvona, vaan ainoastaan välineenä omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen.

Grelling–Nelsonin paradoksi on semanttinen itseensäviittava paradoksi, joka perustuu adjektiiveihin ”itseensäviittaava” ja ”ei-itseensäviittaava”. Esimerkiksi adjektiivi ”viisitavuinen” viittaa itseensä, kun taas ”siansaksankielinen” ei viittaa itseensä. Paradoksi syntyy, kun pohdimme onko ”ei-itseensäviittaava” itseensäviittaava vai ei. Hetken asiaa pohdittuaan lukija havaitsee, että jos se on itseensäviittaava, se ei ole itseensäviittaava, ja jos se ei ole itseensäviittaava, se on itseensäviittaava. Sivumennen sanoen, myös käsite ”itseensäviittaava” on hämmentävä; jos se on itseensäviittaava, se on itseensäviittaava, ja jos ei, niin ei. On siis mahdotonta määritellä onko ”itseensäviittaava” itseensäviittaava vai ei.

Logic and Language -sivustolla paradoksi yritetään ratkaista oletuksella, että ”ei-itseensäviittaava” ei ole oikea adjektiivi. Artikkelin mukaan adjektiivit viittaavat johonkin konkreettiseen. Esimerkiksi ”viisitavuinen” viittaa tietyn kirjainsarjan pituuteen, ja ”punainen” viittaa ihastuksensa kanssa änkyttävän teinipojan poskien väriin. Mutta ”ei-itseensäviittaava” ei viittaa mihinkään konkreettiseen. Tämä tulkinta herättää kysymyksen, mitä ”ei-itseensäviittaava” sitten on, jos ei adjektiivi. Edellä mainitun artikkelin mukaan se on substantiivi, jolloin paradoksi perustuu väärinkäsitykseen, adjektiivien ja substantiivien sekoittamiseen. Valitettavasti Hullu Metafyysikko ei ole, edes luettuaan artikkelin useampaan kertaan, onnistunut ymmärtämään miksi ”ei-itseensäviittaava” olisi substantiivi.

Hullun Metafyysikon mielestä oletus että adjektiivit viittaisivat vain johonkin konkreettiseen on kyseenalainen. Ajatellaan esimerkiksi lausetta ”lsd on tajuntaalaajentava”. Nyt ”tajuntaalaajentava” näyttää olevan adjektiivi, vaikka se ei viittaa mihinkään konkreettiseen, kuten väriin tai tavujen määrään. Pikemminkin se viittaa toimintaan. Vaikuttaa ilmeiseltä, että adjektiivit voivat konkreettisiin ominaisuuksiin viittaamisen lisäksi olla myös toimintaan viittaavia. Tässä tapauksessa ”itseensäviittaava” ja ”ei-itseensäviittaava” näyttävät adjektiiveilta.

Eräs mahdollisuus paradoksin ratkaisemiseksi voisi olla itseensäviittaavien adjektiivien kieltäminen. Tämä ratkaisu vaikuttaa sangen tehokkaalta, perustuvathan monet paradoksit itseensäviittaavuuteen. Mutta ratkaisu vaikuttaa epärehelliseltä. Monet itseensäviittaavat adjektiivit ovat täysin mielekkäitä, esimerkiksi aiemmin mainittu ”viisitavuinen”. Paradoksin ratkaisu kieltämällä itseensäviittaavat adjektiivit näyttää perustuvan ennemmin pakonomaiseen tarpeeseen ratkaista paradoksi kuin mihinkään oikeasti perusteltuun.

Grelling–Nelsonin paradoksilla on mielenkiintoinen yhteys toiseen tunnettuun paradoksiin, Russellin paradoksiin. Kyseinen paradoksi perustuu joukon käsitteelle. Joukot muodostuvat mistä tahansa alkioista, esimerkiksi {kissa, koira, lehmä} on eläinten muodostama joukko, ja {1, 4, 8394674362} on lukujen muodostama joukko. Joukot voivat olla myös äärettömiä, esimerkiksi kaikkien kokonaislukujen joukko. Jotkut joukot voivat paradoksaalisen tuntuisesti olla itsensä jäseniä, esimerkiksi kaikkien joukkojen joukko. Paradoksiin päädytään tarkastelemalla kaikkien niiden joukkojen joukkoa, jotka eivät ole itsensä jäseniä. Onko tällainen joukko olemassa? Äkkiseltään vastaus näyttäisi olevan myöntävä. Suurin osa joukoista ei ole itsensä jäseniä (esimerkiksi edellä mainittu {kissa, koira, lehmä}) joten varmastikin nämä joukot muodostavat yhdessä joukon (äärettömän sellaisen). Nimitetään tätä joukkoa vaikkapa joukoksi M. Nyt voimme kysyä onko M itsensä jäsen vai ei. Jos se on itsensä jäsen, se ei ole itsensä jäsen, ja jos se ei ole itsensä jäsen, se on itsensä jäsen. Koska oletus joukon M olemassaolosta johtaa paradoksiin, sitä ei voi olla olemassa. Kaikki ne joukot jotka eivät ole itsensä jäseniä näyttävät muodostavan kokoelman joka on ”liian suuri”, jotta se voitaisiin hahmottaa yhtenä joukkona tai kokonaisuutena.

Sivumennen sanottuna, Russellin paradoksista ehkä voitaisiin johtaa kiintoisa argumentti persoonallisen Jumalan olemassaoloa vastaan. Koska Jumala on määritelmänsä mukaan kaikkitietävä, hänen psyykensä täytyy sisältää kaikki joukot, mukaanlukien ne jotka eivät ole itsensä jäseniä. Koska tämä kokoelma on ”liian suuri” hahmotettavaksi yhtenä kokonaisuutena, Jumala ei voi olla yksilöolio, eikä siten myöskään persoonallinen.

Yhteys Grelling–Nelsonin paradoksiin huomataan, kun samaistetaan adjektiivi kaikkien niiden olioiden joukkoon johon adjektiivi viittaa. Esimerkiksi ”punainen” on yhtä kuin kaikkien punaisten olioiden joukko. Samoin ”Ei-itseensäviittaava” on kaikkien niiden adjektiivien joukko, jotka eivät viittaa itseensä. Nimitetään tätä joukkoa vaikkapa joukoksi N. Nyt kysymys viittaako ”ei-itseensäviittaava” itseensä voidaan muuntaa muotoon onko joukko N itsensä jäsen. Jos se on itsensä jäsen, se ei ole itsensä jäsen, ja jos se ei ole itsensä jäsen, se on itsensä jäsen. Yhteys Russellin paradoksiin on ilmeinen. (Grellin-Nelsonin paradoksi ei ole mitenkään huonoa sukua; Russellin paradoksi on tärkeä osa matematiikan historiaa, koska paradoksillaan Russell todisti Gottlob Fregen naiivin joukko-opin sisäisesti ristiriitaiseksi.)

Yleensä paradokseja tarkastellaan niiden ratkaisemisen näkökulmasta. Hullu Metafyysikko sitä vastoin on mieltynyt ratkaisemattomiin paradokseihin, joten hän yrittää valtavirrasta poiketen todistaa paradoksien ratkeamattomuuden. Jos ratkeamattomia paradokseja todellakin on olemassa, mitä ne kertovat todellisuudestamme? Kertovatko ne, että todellisuus on pohjimmiltaan irrationaalinen? Vai kertovatko ne, että todellisuuden loogisessa rakenteessa on ”epäjatkuvuuskohtia”, kuten esimerkiksi funktiossa y = 1/x, joka on määrittelemätön x:n arvolla 0? Olipa asia niin tai näin, ratkeamattomat paradoksit muistuttavat kiehtovasti buddhalaisten koaneja, irrationaalisia ajatusleikkejä, joilla pyritään vapauttamaan mietiskelijä rationaalisesta ajattelusta ja siten rajoittavasta käsitteellisestä minuudestaan. Tämän takia paradoksit tulevat jatkossakin kuulumaan Hullun Metafyysikon suosikkiaiheisiin.