torstai, 24. helmikuu 2022

Elämämme sätkynukkeina

Tämä artikkeli on jatkoa edelliselle artikkelille ”Vapauden kieltäjän mietelmiä”.

 

Determinismi tai vapaan tahdon puute nähdään varsinaisena mörkönä moraalia pohtivien keskuudessa. Determinismin nähdään tuhoavan moraalin ja suistavan yhteiskuntamme anarkiaan. (Viittaan vapaan tahdon puuttumiseen yksinkertaisuuden vuoksi käsitteellä ”determinismi”, vaikka tarkalleen ottaen sekä vapaan tahdon puute että determinismi pitävät sisällään erilaisia kantoja.) Tässä artikkelissa pohdin determinismiin liittyviä väärinkäsityksiä ja sen vaikutuksia moraaliimme, elämäämme ja yhteiskuntaamme.

 

puppet-puppet_002.jpg

 

Kuva 1. Determinismi näkee ihmisen itsensä ulkopuolisten voimien sätkynukkena.

 

Eräs determinismiin liittyvä väärinkäsitys on se, että maailmassa ilman vapaata tahtoa ei olisi mahdollista tehdä lainkaan valintoja. Mutta pienet lapset ja eläimet, joiden ei yleensä katsota omaavan vapaata tahtoa, tekevät valintoja. Esimerkiksi susi tekee valinnan lähteäkö seuraamaan jäniksen jälkiä vai jatkaako päivänokosiaan. Samoin erilaiset elottomat luonnonilmiöt tekevät valintoja; esimerkiksi ukkospilvi valitsee iskeäkö salamallaan puuhun vai kirkontorniin. (Kyseessä ei toki ole tietoinen valinta, mutta voitanee silti lukea jonkinlaiseksi valinnaksi.)

 

Toinen väärinkäsitys on se, että ilman vapaata tahtoa ihminen ei voi vaikuttaa tulevaisuuteensa. Äkkiseltään tämä ajatus tuntuu ymmärrettävältä. Jos tulevaisuus on jo lukkoonlyöty, kuinka voisimme vaikuttaa siihen? Mutta tällaisessa päättelyssä on porsaanreikä. Valintamme ovat osa niissä kausaalisissa ketjuissa joiden kautta tulevaisuus on ennaltamäärätty. Valinnoillamme on siis merkitystä; ne tekevät tulevaisuudesta sen mikä se on. On helppo löytää esimerkkejä tulevaisuuteen vaikuttamisesta ilman vapaata tahtoa. Suden valinta lähteä seuraamaan jäniksen jälkiä vaikuttaa sekä jäniksen kohtaloon että suden kokemaan nälkään. Ukkospilven valinta iskeä kirkontorniin saa kirkon palamaan poroksi, jolloin kirkkokansa jää vaille paikkaa Jumalan palvelemiseen.

 

Entä tuhoaako determinismi moraalin? Hullun Metafyysikon mielestä menneisyyteen suuntautuva moraalinen vastuu tuhoutuu, mutta tulevaisuuteen suuntautuvat velvollisuudet eivät. Moraaliset velvollisuudet ovat psyykessämme sijaitsevia uskomuksia, jotka vaikuttavat valintoihimme, jotka edelleen vaikuttavat tulevaisuuteen. Jos esimerkiksi Hullun Metafyysikon äiti on opettanut hänelle rehellisyyden tärkeyden, Hullu Metafyysikko tämän opetuksen vuoksi palauttaa kadulta löytämänsä lompakon ja vaikuttaa lompakon omistajaan tuottamalla hänelle iloa ja helpotusta. Tällainen prosessi ei missään kohtaa vaadi vapaan tahdon olemassaoloa.

 

Vastuun kohdalla on tärkeää huomata, että determinismi ei tuhoa kaikkia vastuun lajeja. Menneisyyteen suuntautuvan vastuun ohella voidaan puhua tulevaisuuteen suuntautuvasta vastuusta. Jos Hullu Metafyysikko nimitetään laivan kapteeniksi, hänellä on vastuu pyrkiä tulevaisuudessa tekemään turvallista merenkulkua edistäviä valintoja. Moraalisen vastuun lisäksi voidaan puhua myös kausaalisesta vastuusta. X on kausaalisesti vastuussa Y:stä, mikäli Y:hyn vaikuttanut kausaalinen ketju kulkee X:n kautta. Esimerkiksi vialliset jarrut voivat olla kausaalisessa vastuussa autokolarista. Samoin laivan kapteeni voi olla kausaalisessa vastuussa laivan törmäämisestä jäävuoreen. Kausaalisesti vastuullisen yksilön tai ilmiön tunnistaminen auttaa negatiivisten tapahtumien ennaltaehkäisyssä. Esimerkiksi autokolarista vastuussa olevan osan vaihtaminen ehkäisee tulevia kolareita, ja laivan kapteenin vaihtaminen ehkäisee tulevia merionnettomuuksia.

 

Entä kuinka determinismi vaikuttaa oikeusjärjestelmään? Eikö ole väärin tuomita rikollisia vankilaan sellaisten tekojen vuoksi, jotka universumi on ennaltamäärännyt heidät tekemään? Tällainen päätelmä on oikean suuntainen; rikolliset eivät ole vastuussa rikoksistaan. Mutta moraalinen vastuu ei ole ainoa peruste vankilatuomiolle. Vankilalla voidaan nähdä ennaltaehkäisevä vaikutus; sen luoma pelote estää ihmisiä sortumasta rikoksiin. Lisäksi vankilalla voidaan nähdä kasvattava vaikutus; ihannetapauksessa se aikaansaa henkistä kasvua, joka saa rikolliset kääntymään rikolliselta polultaan. Ja kolmanneksi vankilalla on ympäristöä suojeleva vaikutus; sarjamurhaajien sulkeminen loppuiäkseen vankilaan suojelee muita ihmisiä heidän rikoksiltaan. Vankilatuomiot ovat näiden kolmen vaikutuksensa vuoksi perusteltuja riippumatta vapaan tahdon olemassaolosta.

 

On valitettavasti todettava, että nykyinen vankilajärjestelmä ei erityisen hyvin suoriudu kasvattavasta tehtävästään. Vankilat muodostuvat rikollisten korkeakouluiksi, jossa vangit oppivat toisiltaan herjuuksia. Lisäksi vankilan sosiaaliseen yhteisöön sopeutuminen vaatii kovan jätkän identiteettiä, jonka omaksuminen ei ehkäise herjuuksien tekemistä vapautumisen jälkeen. Vankila suoriutuisi paremmin kasvattavasta tehtävästään, mikäli vangit eläisivät pienryhmissä suhteellisen hyvissä oloissa, ja mielekästä tekemistä, koulutusta sekä psykiatrista apua olisi saatavilla. (Koska Hullun Metafyysikon blogi edustaa eskapistista pakoa abstrakteihin todellisuuden tasoihin, hän pyytää lukijoiltaan anteeksi tätä valitettavaa syrjähdystä konkreettiseen todellisuuteen.)

 

Edellä olen pohdiskellut mihin determinismi ei johda. Mutta mihin se johtaa? Onko sillä jotain annettavaa elämäämme? Keskeinen determinismin seuraus on koston mielettömyys. Koska Hullun Metafyysikon vihamies ei ole vapaasti valinnut loukkaavia tekojaan, Hullun Metafyysikon ei tule hautoa kostoa. Koston lisäksi myös itsesyytökset ovat mielettömiä. Kun Hullu Metafyysikko huomaa tehneensä väärän valinnan, hänen tulee oppia virheestään, mutta hänen ei tule tuhlata voimiaan syyllisyyden tunteessa piehtarointiin. Determinismi johtaa täydelliseen anteeksiantoon sekä itseä että muita kohtaan.

 

Voidaan kysyä miksi sitten kostonhalu ja syyllisyyden tunne ovat ihmisessä niin syvään juurtuneita, jos ne kerran ovat perusteettomia. Osasyy tähän lienee vapaan tahdon illuusio. Koska ihminen ei näe valintoihinsa vaikuttaneita syitä, hän kokee syyn itsessään, ja samoin näkee muiden olevan syyllisiä. Toinen syy lienee evoluutiopsykologinen. Lajinkehityksemme aikana sekä syyllisyys että kostonhimo ovat palvelleet hyödyllisiä päämääriä. Syyllisyydentunne ohjaa ihmisen oppimaan virheistään ja pyytämään anteeksi niiltä joita vastaan on rikkonut, millä on eittämätön sosiaalisia suhteita helpottava vaikutus. Kostonhimo ohjaa ihmistä puolustamaan itseään ja luomaan pelotteen, joka ennaltaehkäisee väärinkäytösten kohteeksi joutumista. Nämä tunteet ovat siis rajallisessa määrin hyödyllisiä, mutta muuttuvat taakaksi kasvaessaan liiallisiin mittasuhteisiin, kuten esimerkiksi syyllisyydelle käy masennuksen yhteydessä.

 

Vaikka deterministinen moraali vaikuttaa johdonmukaiselta, on sen toteuttaminen suunnattoman vaikeaa. Vain harvat ihmiset (joihin Hullu Metafyysikko ei kuulu) kykenevät antamaan anteeksi itselleen ja vihollisilleen. Deterministinen moraali näyttää olevan ”enkelten moraalia”, joka edustaa meille ihmisille saavuttamatonta ideaalia. Tämä pätee ihanteisiin yleensäkin; ihanteet ovat suuntaviittoja jotka osoittavat meille suunnan, eivät päämääriä jotka olisivat saavutettavissa.

 

On mielenkiintoista huomata, että monien uskontojen ja moraalisten opettajien ajatuksissa on deterministinen vivahde. Esimerkiksi kristinusko kehottaa meitä antamaan anteeksi vihamiehillemme, koska Jumala on anteeksiantanut meille. Samoin kristinusko kehottaa meitä luopumaan syyllisyydestä, koska Jeesus on sovittanut syntimme. Determinismi päätyy samoihin lopputuloksiin abstraktin filosofisen päättelyn kautta. Determinismi ei tuhoa moraalia, vaan vahvistaa moraalisten opettajiemme arvokkaimmat opetukset.

 

keskiviikko, 2. helmikuu 2022

Vapauden kieltäjän mietelmiä

Tämä artikkeli on jatkoa edelliselle artikkelille ”Vapauden mysteeriot”. Tässä artikkelissa pyrin perustelemaan kantaani, jonka mukaan vapaata tahtoa ei moraalisessa merkityksessä ole olemassa, toisin sanoen ihminen ei ole valinnoistaan moraalisesti vastuussa. Esittämäni argumentit ovat omiani, eli niitä ei sellaisenaan löydy aihepiirin kirjallisuudesta. (Argumenttien perusideat ovat kyllä saaneet eri lähteistä vaikutteita.) Perustelen kantaani neljällä argumentilla.


 

Ei Kolmatta Vaihtoehtoa -argumentti

 

  1. Jokainen ihmisen valinta on joko ennaltamääräytynyt tai satunnainen tai jokin näiden yhdistelmä.

  2. Jos valinta on ennaltamääräytynyt, se ei ole vapaa.

  3. Jos valinta on satunnainen, se ei ole vapaa.

  4. Jos valinta on sekoitus ennaltamääräytymistä ja satunnaisuutta, se ei ole vapaa.

  5. Siis mikään ihmisen valinta ei ole vapaa.

 

Oletus kohdassa 1. tuntuu intuitiivisesti selvältä: On vaikea kuvitella mikä voisi olla kolmas vaihtoehto ennaltamääräytymisen ja satunnaisuuden lisäksi.

 

Oletusta 2. perustelen edellisessä artikkelissa esitetyillä inkombatibilismia tukevilla argumenteilla. Jos ihmisen valinnat ovat seurausta tapahtumista ennen hänen syntymäänsä, hän ei selvästikään ole valinnoistaan vastuussa; eihän hän ole voinut vaikuttaa tapahtumiin ennen syntymäänsä.

 

Oletus 3. vaikuttaa itsestään selvältä, eihän kukaan ole vastuussa sattumasta. Samoin oletus 4. vaikuttaa itsestäänselvältä. Jos ennalta määräytynyt valinta ei ole vapaa, eikä satunnainen valinta ole vapaa, myöskään näiden yhdistelmä ei selvästikään ole vapaa. Päätelmä 5. seuraa johdonmukaisesti aiemmista oletuksista.

 

Argumentin heikoin kohta lienee oletus 1. Tässä kohtaa libertarianistit voivat vedota edellisessä artikkelissa mainittuun agenttikausaatioon, ihmisen kykyyn toimia itse kausaalisten ketjujen aloittajana. Agenttikausaatio voisi olla kolmas vaihtoehto edeltä määräytymisen ja sattuman lisäksi. Libertarianistien mielestä agenttikausaatio on intuitiivisesti tuttu ja uskottava; onhan meillä kaikilla lapsuudestamme asti kokemus kyvystämme toimia itse valintojemme alkulähteenä.

 

Tieteen näkökulmasta agenttikausaatio tuntuu kummalliselta; fysiikka ei tunne aiempien tapahtumien ja sattuman lisäksi mitään kolmatta kausaalisten ketjujen aloittajaa. Mutta koska Hullu Metafyysikko ei halua rajoittua tieteelliseen maailmankuvaan, hän tarkastelee agenttikausaatiota filosofisesta, ei tieteellisestä näkökulmasta.

 

Ensimmäisenä mieleen tuleva argumentti agenttikausaatiota vastaan perustuu Occamin partaveitsenä tunnettuun periaatteeseen. Kyseisen periaatteen mukaan selitysten tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia. Agenttikausaatio vaikuttaa tarpeettomalta selityksiä monimutkaistavalta oletukselta. Kokemuksemme siitä että olemme itse valintojemme alkulähde voidaan yksinkertaisimmin selittää sillä, ettemme näe valintoihimme vaikuttavia syitä. Tällaisten näkymättömien syiden olemassaolo vaikuttaa ilmeiseltä. Aivoissamme on miljardeja hermosoluja, emmekä voi tietoisesti mitenkään havainnoida kaikkien niiden toimintaa.

 

Toinen ja ehkä vahvempi peruste agenttikausaatiota vastaan on se, ettei agenttikausaatio näytä mitenkään eroavan sattumasta. Agenttikausaatio ja sattuma muistuttavat toisiaan sikäli, ettei kumpikaan ole aiempien tapahtumien aiheuttama, ja molemmilla on kyky aloittaa kausaalisia ketjuja. Mikä siis on niiden välinen ero? Jollei tätä eroa määritellä, agenttikausaatio näyttää tyhjältä käsitteeltä vailla merkitystä.

 

 

Eternalismi-argumentti

 

Eternalismilla tarkoitetaan filosofista kantaa, jonka mukaan aika on ikuisesti olemassa oleva kokonaisuus, jossa mennyt ja tulevaisuus ovat yhtä lailla olemassa. Tähän näkemykseen perustuva argumentti on seuraava:

 

  1. Jos vapaa tahto on olemassa, menneisyydellä ja tulevaisuudella täytyy olla jokin olennainen ero.

  2. Mutta menneisyydellä ja tulevaisuudella ei ole olennaista eroa.

  3. Siis vapaata tahtoa ei voi olla olemassa.

 

Kohta 1. vaikuttaa itsestäänselvältä. Arkielämässämme hahmotamme menneisyyden lukkoon lyötynä ja tulevaisuuden ikäänkuin haarautuvana tienä, jossa on tarjolla useita vaihtoehtoja. Mutta jos tulevaisuus on yhtä lailla lukkoon lyöty kuin menneisyyskin, vapaata tahtoa ei voi olla olemassa. Tämä vaikuttaa ilmeiseltä edellisessä artikkelissa esitetyn Seurausargumentin perusteella.

 

Pykälää 2. voidaan perustella suhteellisuusteorialla, jonka mukaan nykyhetkeä ei voida yksikäsitteisesti määritellä. Eri liiketiloissa olevat havaitsijat havaitsevat nykyhetken eri tavoin. Jos esimerkiksi Hullu Metafyysikko istuu nojatuolissa ja hänen kaverinsa Järkevä Metafyysikko kävelee huoneen poikki, heidän nykyhetkensä havaitun maailmankaikkeuden toisella laidalla eroavat sadoilla vuosilla. Sama pätee tietenkin käänteisesti. Jos havaitun maailmankaikkeuden toisella laidalla on kaksi humanoidia, joista toinen istuu ja toinen kävelee, heidän nykyhetkensä Maapallolla eroavat sadoilla vuosilla. Koska kummankin näkemykset ovat yhtä lailla tosia, menneisyydellä ja tulevaisuudella ei näytä olevan olennaista eroa; toimiihan nykyhetki rajana menneen ja tulevan välillä.

 

Tässä kohtaa suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan suhde vaikuttaa epäselvältä. Kvanttimekaniikan olennaisena osana on aaltofunktion romahdus. Kyseisessä ilmiössä alkeishiukkanen on aluksi monessa paikassa yhtä aikaa, mutta havainnon tuloksena kadottaa aavemaisen jakautuneisuutensa ja sijoittuu yhteen pisteeseen. Tämä tuntuu aikaansaavan eron menneisyyden ja tulevaisuuden välille; menneisyys jossa aaltofunktio ei ole romahtanut eroaa olennaisesti tulevaisuudesta, jossa aaltofunktio on romahtanut. Hullulla Metafyysikolla ei ole selkeää näkemystä suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan suhteesta tässä asiassa. Kenties joudumme odottamaan painovoiman kvanttiteoriaa, joka yhdistää tällä hetkellä yhteensopimattomat teoriat.

 

Koska Hullu Metafyysikko ei halua rajoittaa ajatuksiaan tieteelliseen maailmankuvaan, hän tarkastelee menneisyyden ja tulevaisuuden suhdetta myös filosofisesta näkökulmasta. Vaikka me ihmiset näemme menneisyyden ja tulevaisuuden välillä eron, aikaa ulkopuolisesta näkökulmasta tarkasteltaessa eri ajanhetkien välillä näyttää vallitsevan samankaltaisuus. Jokainen hetki on menneisyyttä jostain toisesta hetkestä katsottuna, ja tulevaisuutta jostain toisesta hetkestä katsottuna.

 

Päätelmä kohdassa 3. näyttää seuraavan johdonmukaisesti aiemmista oletuksista.

 

 

Ensimmäinen Valinta -Argumentti

 

Mainittakoon että tämä argumentti on kokonaan Hullun Metafyysikon itse keksimä, toisin sanoen argumentin perusideaa ei löydy (ainakaan Hullun Metafyysikon tiedon mukaan) mistään aihepiirin kirjallisuudesta.

 

  1. Tarkastellaan tilannetta jossa ihminen on tekemässä ensimmäistä vapaata valintaansa (joskus lapsuudessa). Nyt valinta joko määräytyy täysin ihmisen omista ajatuksista ja tunteista ennen valintaa, tai määräytyy jostain tekijästä hänen omien ajatustensa ja tunteidensa ulkopuolelta.

  2. Jos valinta määräytyy täysin ihmisen omista aiemmista ajatuksista ja tunteista, se ei voi olla vapaa.

  3. Jos valinta määräytyy jostain tekijästä ihmisen omien ajatusten ja tunteiden ulkopuolella, tämä ei ole vapautta lisäävä vaan vähentävä tekijä.

  4. Siis ihminen ei voi tehdä ensimmäistä vapaata valintaansa.

  5. Siis ihminen ei koskaan voi tehdä vapaita valintoja.

 

Kohta 1. vaikuttaa itsestäänselvältä.

 

Kohta 2. perustuu siihen, että ihmisen omat ajatukset ja tunteet ennen ensimmäistä vapaata valintaa eivät ole vapaasti valittuja (koska ihminen ei ole vielä tehnyt ensimmäistä vapaata valintaansa). Jos siis ensimmäinen vapaa valinta määräytyy jostain joka ei ole vapaasti valittua, ensimmäinen vapaa valinta ei voikaan olla vapaa. Tätä Hullu Metafyysikko perustelee edellisessä artikkelissa esitetyn Alkulähdeargumentin avulla.

 

Kohta 3. näyttää itsestään selvältä. Jos valintaan vaikuttaa jokin tekijä ihmisen omien ajatusten ja tunteiden ulkopuolelta, tämä ei selvästikään ole vapautta lisäävä vaan pikemminkin vähentävä tekijä. Esimerkiksi jos valintaan vaikuttaa humanoidien asentama aivoimplantti tai ihmiseen ruiskutettu huumausaine, nämä eivät ole vapautta lisääviä, vaan sitä vähentäviä tekijöitä.

 

Kohdat 4. ja 5. näyttävät seuraavan johdonmukaisesti aiemmista kohdista. Jos ihminen ei koskaan pääse tekemään ensimmäistä vapaata valintaa, hän ei pääse tekemään myöskään toista tai kolmatta.

 

Argumentin kiistanalaisin kohta näyttää olevan pykälä 3. Onko ihmisen psyyke yhtä kuin hänen ajatuksensa ja tunteensa? Voisiko jokin ajatusten ja tunteiden ulkopuolella sijaitseva psyyken osa vaikuttaa valintoihin? Hindulaisessa filosofiassa tunnetaan atman, ihmisen syvin olemus, joka ei ole samaistettavissa henkilökohtaisen persoonan tai yksilöllisyyden kanssa. Tämä näyttäisi kumoavan oletuksen kolme; ajatusten ja tunteiden ulkopuolelta alkunsa saava valinta voisi olla peräisin ihmisen syvimmästä olemuksesta, josta ihminen oletettavasti on moraalisessa vastuussa.

 

Luonnontieteellisen maailmankuvan kannattajat voivat kiistää atmanin olemassaolon, koska länsimainen psykologia ei sellaista tunne. Mutta kuten aiemmin todettua, Hullu Metafyysikko ei halua rajoittua luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Atmanin olemassaolo tuntuisi saavan tukea meditaatiokokemuksista. Hullun Metafyysikon harjoittaessa meditaatiota hän kokee toisinaan tarkastelevansa omia ajatuksiaan ja tunteitaan ulkopuolelta, ikäänkuin jostain korkeammasta todellisuudesta käsin. On vaikea ottaa kantaa onko tällainen korkeampi todellisuus aito vai illuusio.

 

Vapaan tahdon ongelman ratkaisijana atman ei kuitenkaan vaikuta ongelmattomalta. Atmanin tekemien valintojen täytyisi ilmeisesti perustua agenttikausaatioon, muutoinhan valinnat olisivat peräisin jostain ensimmäistä vapaata valintaa edeltävistä tapahtumista, tai satunnaisia, jolloin atman ei voisi kiertää argumentin loppupäätelmää. Oletus atmanista on siis altis samalle kritiikille jota sovelsin Ei Kolmatta Vaihtoehtoa -argumentissa.

 

 

Totuusarvo-argumentti

 

Tällä argumentilla yritän perustella edellisessä artikkelissa mainittua loogista determinismiä, jonka mukaan vapaa tahto on loogisesti mahdoton, toisin sanoen mahdoton kaikissa kuviteltavissa olevissa universumeissa.

 

  1. Tulevaisuutta koskevilla propositioilla (väitelauseilla) on totuusarvo (eli ne ovat joko oikeita tai vääriä).

  2. Jos tulevaisuutta koskevilla propositioilla on totuusarvo, tulevaisuus on ennaltamäärätty.

  3. Jos tulevaisuus on ennaltamäärätty, vapaata tahtoa ei voi olla olemassa.

  4. Siis vapaata tahtoa ei ole olemassa.

 

Kohta 1. tuntuu itsestäänselvältä: Kun esitämme tulevaisuutta koskevan proposition, se joko on totta tai ei ole, vaikka emme tiedäkään vielä asian laitaa. Oletetaan esimerkiksi että Pekka väittää ”Matti ja Maija eroavat ensi vuonna”. Kun Maija sitten potkaisee Matin pihalle, ainakin Hullulla Metafyysikolla on taipumus sanoa Pekalle menneessä aikamuodossa ”olit oikeassa”. Tuntuu selvälle, että Pekka oli oikeassa jo ennustuksen lausuessaan, ei vasta sitten kun ennustus toteutui.

 

Myös oletus 2. tuntuu ilmeisen todelta. Jos on tänä päivänä totta että Matti ja Maija eroavat ensi vuonna, ainakin Hullulle Metafyysikolle syntyy vaikutelma, että Matti ja Maija eivät voi olla eroamatta, toisin sanoen tulevaisuus on edeltämäärätty.

 

Kohta 3. perustuu aiemmassa artikkelissa esiteltyihin inkompatibilismia tukeviin argumentteihin. Kohta 4. on johdonmukainen seuraus aiemmista pykälistä.

 

Oletuksia 1. ja 2. voidaan yrittää kiistää monin tavoin. Voidaan kysyä onko tulevaisuutta koskevilla propositioilla todellakin totuusarvo, vai saavatko ne totuusarvonsa vasta kyseessä olevan tapahtuman tapahtuessa. Voidaan myös pohtia merkitseekö tulevaisuutta koskevien propositioiden totuusarvo todellakin tulevaisuuden edeltämääräytymistä. Propositiot ovat abstrakteja olioita, joilla ei ole kausaalista vaikutusvoimaa. Proposition ei siis voi sanoa kausaalisesti määräävän tulevaisuuden tapahtumia. Mutta silti tekisi mieli sanoa, että propositioiden totuusarvo kertoo tulevaisuuden olevan ennaltamäärätty, vaikka propositioilla ei olisikaan kausaalista roolia ennaltamääräytymisessä.

 

Looginen determinismi muistuttaa aiemmassa artikkelissa mainittua teologista determinismiä. Jos on olemassa kaikkitietävä Jumala, Hän tietää ennalta ihmisten valinnat. Tässä tapauksessa ihmisellä ei näytä olevan mahdollisuutta valita toisin. Jumalan olemassaolo on toki kiistanalainen kysymys. Mutta päätelmä ei näytä riippuvan siitä onko Jumala tosiasiassa olemassa. Vaikka Häntä ei olisi olemassa, Hänen olemassaolossaan ei näytä olevan mitään loogista ristiriitaa. Jos on loogisesti mahdollista, että kaikkitietävä Jumala olisi olemassa, tulevaisuus näyttää loogisesti lukkoonlyödyltä riippumatta Jumalan tosiasiallisesta olemassaolosta.

 

Looginen determinismi näyttää olevan ristiriidassa kvanttimekaniikan kanssa. Kvanttimekaniikassa aaltofunktion romahdus on ainakin nykyisen ymmärryksemme mukaan aidosti satunnainen tapahtuma, joka avaa tulevaisuudelle useita vaihtoehtoja. Hullulla Metafyysikolla ei ole selkeää kantaa kvanttimekaniikan ja loogisen determinismin suhteeseen. Äkkiseltään hän on taipuvainen pitämään loogisen tason argumentteja voimakkaampina kuin luonnontieteellisiä, vajavaisiin havaintoihimme perustuvia argumentteja.

 

Hullu Metafyysikko on nyt esittänyt neljä argumenttia vapaan tahdon olemassaoloa vastaan. Mikäli argumentit ovat päteviä (kuten Hullu Metafyysikko uskoo), vapaan tahdon ja siten myös moraalisen vastuun olemassaolo vaikuttaa vahvasti kyseenalaiselta. Seuraavassa artikkelissa Hullu Metafyysikko tarkastelee vapaan tahdon puuttumisen vaikutuksia moraaliin ja elämäämme.

 

keskiviikko, 19. tammikuu 2022

Vapauden mysteeriot

Vapaa tahto on askarruttanut sekä suurten että pienempienkin filosofien ajatuksia aina antiikin Kreikasta alkaen. Vapaa tahto ei ole vain teoreettinen metafyysinen kysymys, vaan sillä on olennainen merkitys moraalin, yhteiskunnan, oikeuslaitoksen ja itseymmärryksemme kannalta. On vaikea ymmärtää ihmiselämään olennaisesti kuuluvaa moraalista vastuuta jollei ihmisellä ole vapautta päättää omista teoistaan.

 

Mutta mitä on vapaa tahto? Se tuntuu olevan kuin pornografia; jokainen tietää mitä se on, mutta sitä on vaikea täsmällisesti määritellä. Ehkä helpointa on aloittaa siitä mitä se ei ainakaan ole.

 

Hullu Metafyysikko ei selvästikään ole vapaa, jos hän on vankilassa tai kahlehdittuna; jalkaan sidottu rautapallo rajoittaa liikkumisen vapautta. Tämän kaltaista vapautta voidaan nimittää fyysiseksi vapaudeksi. Toinen vapauden laji on psyykkinen vapaus; Metafyysikko ei ole vapaa, jos hän kärsii pakkomielteistä, psykoosista tai aivopesusta. Kolmas ja tämän tekstin kannalta olennaisin vapauden laji on moraalinen vapaus, ihmisen kyky tehdä valintoja joista hän on moraalisesti vastuussa. Vapaus ja vastuu ovat kuin paita ja peppu; toista ei voi olla ilman toista, ja mistä löytyy toinen, löytyy toinenkin.

 

Vapaan tahdon kannalta olennaista on kysymys determinismistä. Onko maailmamme determinismin kuvailema jättimäinen kellokoneisto, joka tikittää edeltä määrättyä kulkuaan, tai biljardipeli, jossa pallon A törmäys palloon B määrittää ehdottomalla varmuudella pallon B liikeradan? Luonnontieteellä ei ole tähän ehdottoman varmaa sanottavaa. Kvanttimekaniikkaan kuuluu (ainakin Kööpenhaminalaisen tulkinnan mukaan) perustavanlaatuinen ennustamattomuus. Kahden alkeishiukkasen törmätessä ei ole periaatteessakaan mahdollista ennustaa mihin suuntaan ne kimpoavat.Toisaalta kaikki kvanttimekaniikan tulkinnat eivät ole epädeterministisiä; ainakin Everettin monimaailmatulkinta säilyttää determinismin. Mutta kvanttimekaniikan tulkinta ei välttämättä ole käytännössä olennaista. Kvanttimekaniikan ennustamattomuus ilmenee alkeishiukkasten maailmassa, ei esimerkiksi aivojen tai hermosolujen kaltaisissa suhteellisen suurissa järjestelmissä. Maailma voi olla meidän ihmisten kannalta käytännössä deterministinen riippumatta kvanttimekaniikan ennustamattomuudesta.

 

Determinismin ja vapauden keskinäinen suhde jakaa filosofien mielipiteitä. Kaksi keskeistä kantaa ovat kompatibilismi ja inkompatibilismi. Kompatibilistien mukaan vapaa tahto ja determinismi ovat yhteensopivia; jopa kausaliteetin rautaisesti hallitsemassa maailmassa jonkinlainen vapaus on mahdollista. Inkompatibilistien mukaan determinismi sulkee pois vapauden. Inkompatibilistit jakautuvat kahteen ryhmään sen mukaan miten he suhtautuvat vapauteen. Kovien deterministien mukaan maailmamme on deterministinen, eikä vapaata tahtoa siis ole olemassa. Libertarianistien mukaan maailma on epädeterministinen tavalla joka mahdollistaa vapaan tahdon. Kolmannen ryhmän muodostavat pessimistit, joiden mukaan vapaata tahtoa ei voi olla olemassa riippumatta siitä onko maailma deterministinen tai epädeterministinen.

 

Kompatibilistit ovat esittäneet vapaalle tahdolle monenlaisia determinismin kanssa yhteensopivia määritelmiä. Antiikin filosofeilta alkunsa saaneen ”kykymallin” (faculties model) mukaan vapaus syntyy kahden henkisen kyvyn, älyn ja tahdon vuorovaikutuksesta. Ihmisellä on äly, joka tuottaa erilaisia toimintavaihtoehtoja, sekä tahto, joka valitsee älyn esittämistä vaihtoehdoista. Koska determinismi ei selvästikään poissulje älyn ja tahdon olemassaoloa, vapaa tahto ja determinismi ovat yhteensovitettavissa.

 

Harry Frankfurtin ”hierarkisen mallin” (hierarchical model) mukaan vapaus syntyy eriasteisten halujen sopusoinnusta. Oletetaan esimerkiksi, että Hullu Metafyysikko olisi huumeriippuvainen. Tässä tapauksessa hänellä ei ole vapautta valita huumeiden käyttöään; hän haluaa huumeita eikä pysty kontrolloimaan haluaan. Mutta tästä huolimatta Hullu Metafyysikko haluaa olla haluamatta huumeita. Vapaa tahto syntyy tällaisten ensimmäisen ja toisen asteen halujen sopusoinnusta. Ihminen on vapaa, mikäli hän voi tehdä mitä haluaa, ja haluaa haluta sitä mitä haluaa.

 

Syyherkkyysnäkemyksen” (reason responsive view) mukaan vapaa tahto merkitsee herkkyyttä järkiperusteille. Jos Hullu Metafyysikko kärsii huumeriippuvuudesta, hän ei lopettaisi käyttöään, vaikka lääkäri kertoisikin pätevät syyt huumeiden käytön lopettamiselle. Tässä tapauksessa huumeiden käytön jatkaminen ei selvästikään ole vapaa valinta. Jos taas Metafyysikko huumekoukusta vapauduttuaan kykenee ottamaan huomioon lääkärin perustelut liikunnan lisäämiselle, hän lähtee punttisalille vapaasta tahdostaan.

 

Kompatibilistiset vapauden määritelmät ovat saaneet osakseen kritiikkiä inkompatibilistien taholta. Carl Ginetin ja Peter van Inwagenin ”seurausargumentti” (the concequence argument) perustuu eroon menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Arkielämässämme näemme menneisyyden ja tulevaisuuden välillä olennaisen eron; menneisyys on lukkoon lyöty, kun taas tulevaisuus on täynnä erilaisia mahdollisuuksia. Nykyhetki muistuttaa tienristeystä, jossa autoilija voi valita useista erilaisista kulkusuunnista. Nämä risteykset näyttävät olennaisilta vapaan tahdon kannalta; haarautumattomalla tiellä autoilija ei selvästikään ole vapaa valitsemaan kulkusuuntaansa. Determinismin mukaan mitään risteyksiä ei ole olemassa, vaan maailma kulkee aikakaudesta aikakauteen yhtä luonnonlakien määräämää polkua pitkin. Determinismi ja vapaus näyttävät siis mahdottomilta yhteensovittaa.

 

Alkulähdeargumentissa” (origination argument) pohditaan ihmisen valintojen perimmäistä alkulähdettä. Jos humanoidit ovat asentaneet Hullun Metafyysikon aivoihin mikrosirun joka määrää hänet aloittamaan huumeiden käytön uudelleen, Metafyysikko ei selvästikään ole valintansa alkulähde. Tässä tapauksessa valintaa on vaikea nähdä vapaana. Sama tuntuu pätevän determinismiin. Jos ihmisen valinnat ovat seurausta tapahtumista ennen hänen syntymäänsä, hän ei ole valintojensa alkulähde, eikä siis vapaa.

 

Libertarianistit hyväksyvät inkompatibilismin, eli näkevät determinismin ja vapauden sulkevan toisensa pois. Mutta kovista deterministeistä poiketen he näkevät maailman epädeterministisenä. Autoilijalla on valittavanaan useita tienhaaroja. Näkemykset tienristeysten täsmällisestä sijainnista vaihtelevat. Jotkut näkevät kvanttimekaniikan ennustamattomuuden avaavan vaihtoehtoja valinnoille. Jotkut puhuvat ”agenttikausaatiosta” (agent causation), joka merkitsee ihmisen kykyä toimia syy-seuraus-ketjujen perimmäisenä alkulähteenä. Valintamme eivät ole seurausta tapahtumista ennen syntymäämme, vaan valinnan perimmäinen alkulähde on ihminen itse. Usein tämä kykymme toimia syy-seuraus-ketjujen aloittajana nähdään yliluonnollisen sielun ominaisuutena. Sielu muistuttaa tältä osin Jumalaa, joka nähdään maailmankaikkeuden perimmäisenä alkusyynä.

 

Hullu Metafyysikko suosii pessimisminä tunnettua näkökantaa. Tämän kannan mukaan vapaata tahtoa ei voi olla olemassa olipa maailma sitten deterministinen tai epädeterministinen. Pessimistit ovat inkompatibilistien kanssa samaa mieltä siitä, että determinismi sulkee pois vapauden. Mutta pessimistien mielestä epädeterministisyys ei lainkaan auta asiaa. Epädeterministisyydestä tulee mieleen sattuma. Jos Hullun Metafyysikon aivoissa tapahtuu satunnainen kvanttimekaaninen ilmiö jonka tuloksena hän alkaa uudelleen käyttää huumeita, hän ei selvästikään ole vastuussa valinnastaan; eihän kukaan ole vastuussa sattumasta. Koska vastuu ja vapaus liittyvät olennaisesti toisiinsa, Metafyysikon valinta ei ole vapaa.

 

Determinismin totuus tai epätotuus nähdään useimmiten empiirisenä kysymyksenä; on tieteen tehtävä selvittää onko maailma deterministinen vai epädeterministinen. Tähän sääntöön muodostaa poikkeuksen teologinen determinismi. Jos on olemassa Jumala, Hän ilmeisesti kaikkitietävänä tietää ennalta ihmisen valinnat. Kuinka valintamme voisivat tässä tapauksessa olla vapaita? Toinen tätä muistuttava kanta on looginen determinismi; vapaus nähdään paitsi vallitsevien tosiasioiden vastaisena, myös loogisena mahdottomuutena. Tämän äärimmäisen jyrkän näkemyksen mukaan determinismi on totta paitsi tuntemassamme maailmassa, myös kaikissa mahdollisissa universumeissa. Loogiseen determinismiin Hullu Metafyysikko palaa lähemmin seuraavassa artikkelissaan.

 

Lisää tietoa täällä ja täällä.

 

tiistai, 14. elokuu 2018

Harhaoppisen anatomia

Mielenfilosofiaa käsittelevä artikkelisarja ei olisi täydellinen ilman katsausta Hullun Metafyysikon suosikkifilosofin, Benedictus Spinozan ajatuksiin. 1600-luvun hollanninjuutalaisella Spinozalla oli kyseenalainen kunnia tulla julistetuksi harhaoppiseksi sekä juutalaisten että kristittyjen taholta. Spinozan teokset kiellettiin välittömästi niiden ilmestyttyä ja pysyivät kiellettyjen kirjojen listalla vielä sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Pääteoksessaan Etiikka Todistettuna Geometrisessa Järjestyksessä Spinoza käsittelee laajaa valikoimaa aihepiirejä, alkaen metafysiikasta ja päätyen psykologiaan ja etiikkaan. Tässä tekstissä esittelen Spinozan ajattelun pääpiirteitä sikäli kuin olen ne onnistunut oikein ymmärtämään.

 

Keskeisin käsite Spinozan filosofiassa on substanssi, olemassaolon perusta, josta kaikki muu on riippuvaista, ja joka itse ei ole riippuvainen mistään. Esimerkiksi minä en ole substanssi, koska olemassaoloni riippuu muunmuassa vanhemmistani. Nykytieteen käsittein alkuräjähdyksen singulariteetti ehkä voitaisiin nähdä substanssina.

 

Spinoza perusteli substanssin olemassaoloa tunnetulla keskiaikaisella jumalatodistuksella, ontologisella argumentilla. Kuvitellaan täydellinen olento, jolla on kaikki kuviteltavissa olevat ominaisuudet. Tällaisen olennon on ilmeisesti pakko olla olemassa; jos se ei olisi olemassa, se ei olisi täydellinen, koska siltä puuttuisi olemassaolon ominaisuus.

 

Vaikka ontologisen argumentin pätevyys on kysymys erikseen, on mielenkiintoista pohtia mitä se tarkalleen ottaen todistaisi, jos olisi pätevä. Hullun Metafyysikon mielestä Spinoza vei ontologisen argumentin johdonmukaiseen päätepisteeseen. Ontologinen argumentti ei todista maailman ulkopuolella olevan Jumalan olemassaoloa, vaan olemassaolon sinänsä. Spinozan substanssi on ääretön ja kaiken nielaiseva. Jos esimerkiksi minä tai metsässä piipertävä muurahainen emme olisi osa substanssia, ei substanssi olisi ääretön ja täydellinen. Ontologinen argumentti, jolla on yleensä yritetty perustella kristillisen, maailman ulkopuolella sijaitsevan Jumalan olemassaoloa, näyttää johdonmukaisesti tulkiten johtavan panteismiin.

 

Toinen keskeinen Spinozan käsite on attribuutti, jolla hän tarkoittaa eräänlaista näkökulmaa substanssin olemukseen. Kannaltamme keskeisiä attribuutteja ovat ajattelu ja ulottuvaisuus. Kun substanssia tarkastellaan ulottuvaisuuden näkökulmasta, näemme aineellisen maailmankaikkeuden. Ajattelun attribuutin kautta substanssi taas ilmenee Jumalana. Näiden kahden attribuutin lisäksi substanssilla on ääretön määrä muitakin attribuutteja, jotka valitettavasti (tai onneksi) eivät ole ihmisen käsitettävissä.

 

Nykyisestä tieteellisestä näkökulmasta Spinozan näkemys substanssin äärettömyydestä sopii erinomaisesti yhteen modernien multiversumiteorioiden, kuten ikuisen inflaation teorian ja säieteorian kanssa. 1600-luvun maailmassa ajatus maailmankaikkeuden äärettömyydestä on epäilemättä ollut radikaali ja harhaoppinen.

 

Kolmas keskeinen Spinozan käsite on modifikaatio tai modus, jolla hän tarkoittaa substanssin olomuotoa tai olotilaa. Jos esimerkiksi meri olisi substanssi, aallot olisivat moduksia. Spinoza jakaa modukset kahteen luokkaan, äärellisiin ja äärettömiin. Äärellisiä moduksia olemme esimerkiksi me ihmiset ja kaikki havaitsemamme kappaleet ja ilmiöt. Äärettömällä moduksella Spinoza mahdollisesti tarkoitti luonnonlakeja, jotka ovat kaikkialla läsnäolevia. Substanssista poiketen modukset eivät ole riippumattomia, vaan niiden olemassaolo riippuu substanssista ja muista moduksista.

 

Tieto-opissaan Spinoza jaottelee tiedon epäadekvaatteihin ja adekvaatteihin ideoihin. Epäadekvaatit ideat ovat peräisin satunnaisista kokemuksista ja merkeistä, jotka molemmat ovat epäluotettavia. Satunnaisten kokemusten epäluotettavuus aiheutuu siitä, että teemme havaintomme ikäänkuin oman kehomme ja aistielimiemme vääristävän linssin läpi. Adekvaatit ideat taas liittyvät asioihin, jotka ovat yhteisiä kaikille kappaleille. Pystymme muodostamaan adekvaatteja ideoita esimerkiksi luonnonlaeista, koska itsekin noudatamme niitä ja ne tavallaan ovat olemassa sisällämme. Mallitapauksena adekvaatista tiedosta Spinoza nostaa esiin geometrian.

 

Kolmantena ja tärkeimpänä tiedon lajina Spinoza mainitsee intuitiivisen tiedon, välittömän ymmärryksen siitä miten jokin yksittäinen asia seuraa substanssin olemuksesta.

 

Spinozan jokseenkin eriskummallinen psykologia seuraa johdonmukaisesti hänen metafyysisistä lähtökohdistaan. Hänen ratkaisunsa kysymykseen mielen ja ruumiin suhteesta on kausaalinen parallelismi; ihmisen ajatukset eivät vaikuta hänen ruumiiseensa eikä ruumis ajatuksiin. Ajatukset ja ruumis ovat pikemminkin kaksi näkökulmaa samaan asiaan, substanssin olemukseen. Tämä kahtiajako yltää kaikkeen; jokaisella fyysisellä kappaleella on henkinen vastineensa, ja jokaisella henkisellä idealla fyysinen vastineensa. Esimerkiksi kivellä on Jumalan tietoisuudessa henkinen vastine, joka kuitenkin on kiven yksinkertaisuuden vuoksi hyvin paljon esimerkiksi ihmisen mieltä yksinkertaisempi.

 

Toinen Spinozan psykologian keskeinen piirre on determinismi. Kokemus vapaasta tahdosta on illuusio, joka aiheutuu siitä, ettemme tunne toimintaamme vaikuttavia syitä. Tosiasiassa kaikki tapahtumat seuraavat välttämättömyydellä substanssin olemuksesta. Edes Jumala ei olisi voinut luoda asioita mitenkään muuten ja missään muussa järjestyksessä kuin ne on luotu. Ihminen pääsee paradoksaalisesti kaikkein lähimmäs vapautta tiedostamalla kaiken välttämättömyyden.

 

Kolmas keskeinen käsite Spinozan psykologiassa on conatus, olioiden pyrkimys oman olemassaolonsa jatkumiseen. Spinoza näkee conatuksen jokaisen olion perimmäisenä olemuksena. Vaikka mikään ei voi olla täydellisen vapaata, olion suhteellinen vapaus on sitä suurempi, mitä suurempi sen conatus on. Conatus taas liittyy kausaalisten ketjujen sisäisyyteen; sitä suurempi on olion conatus ja vapaus, mitä vähemmän olion ulkopuoliset syyt vaikuttavat sen toimintaan. Jos esimerkiksi heitän ilmaan kiven, se putoaa maahan ulkoisten syiden (painovoima) ansiosta. Jos taas heitän ilmaan linnun, se lentää minne haluaa omien sisäisten syidensä ohjaamana.

 

Spinoza jakaa tunteet kahteen luokkaan, passiivisiin ja aktiivisiin. Tunteet ovat passiivisia eli kärsimystä tuottavia silloin, kun ne ovat seurausta epäadekvaateista ideoista. Spinoza näkee ihmisen ihannetilana järjen mukaisen elämän, passiivisista tunteista vapautumisen. Tämä tapahtuu kahdella tavalla: Muodostamalla passiivisesta tunteesta adekvaatti idea (eli ymmärtämällä sen syyt) sekä tiedostamalla tunteen välttämättömyys. Tässä Spinoza tulee lähelle nykyaikaista psykoanalyysiä sekä mindfullness-terapioita.

 

Millaista sitten on järjen mukainen elämä? Koska jokaisen ihmisen perusolemuksena on conatus, pyrkimys oman olemassaolon jatkumiseen, jokaisen tulee huolehtia itsestään ja ajaa omaa etuaan. Tämä ei kuitenkaan Spinozan mukaan tarkoita egoismia. Koska jokainen ihminen on riippuvainen lajikumppaneistaan, oman edun ajaminen onnistuu parhaiten yhteiskunnallisen harmonian vallitessa.

 

Spinoza näkee ihmisen korkeimpana hyvänä älyllisen rakkauden Jumalaa eli luontoa kohtaan. Tämä saavutetaan ennen kaikkea intuitiivisen tiedon välityksellä, näkemällä Jumala tapahtumien taustasyynä. Spinoza on valitettavan epäselvä määritellessään intuitiivista tietoa; allekirjoittaneelle tulee mieleen esimerkiksi luonnossa koettava vaistomainen tunne kaiken taustalla vaikuttavasta jumalallisesta olemuksesta. Rakkauden Jumalaa kohtaan täytyy olla pyyteetöntä, ei vastavuoroisen rakkauden toiveeseen perustuvaa. Jumala itse ei rakasta tai vihaa ketään tai mitään, vaan ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan on osa sitä ääretöntä rakkautta, jolla Jumala rakastaa itseään.

 

Entä sitten ihmisen kohtalo kuoleman jälkeen? Koska Spinoza näkee mielen ja ruumiin saman ilmiön eri puolina, hän ei anna toivoa yksilöllisen minuuden säilymisestä kuoleman jälkeen. Ruumiin hajoaminen johtaa väistämättä myös ruumista vastaavan mielen hajoamiseen. Hän kuitenkin näkee jonkinlaisen mahdollisuuden ikuiseen tai ajattomaan olemassaoloon adekvaattien ideoiden kautta. Koska adekvaatit ideat ovat ajattomia, ihmisen mieli on osallisena ikuisuudessa sitä voimakkaammin mitä enemmän sillä on adekvaatteja ideoita.

 

Tämä artikkeli lienee sopivinta päättää Spinozan omiin sanoihin hänen pääteoksessaan Etiikka Todistettuna Geometrisessa Järjestyksessä:

 

Sen lisäksi että ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin, eikä hän koskaan nauti tosi sielunrauhasta, elää hän myös ikäänkuin tiedottomana mitä tulee häneen itseensä, Jumalaan ja olioihin, ja hän lakkaa kärsimästä samalla hetkellä kuin lakkaa olemasta. Viisas sitä vastoin, sikäli kuin häntä tarkastellaan tässä ominaisuudessaan, kokee tuskin lainkaan mielen järkytyksiä; tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden tietystä ikuisesta välttämättömyydestä ei hän milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii aina oikeasta sielunrauhasta.

 

Joskin tie, jonka olen osoittanut johtavan tähän, näyttää sangen vaikealta, on se silti löydettävissä. Näin kovin harvoin eteen osuvan asian pitääkin kai olla vaikea. Jos näet pelastus olisi käsien ulottuvilla ja löytyisi ilman suurta vaivannäköä, kuinka silloin useimmat silti laiminlöisivät sen? Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.”

 

Lisätietoa aihepiiristä kiinnostuneille täällä sekä Roger Scrutonin teoksessa ”Spinoza”.

 

tiistai, 24. heinäkuu 2018

Miltä tuntuu olla kivi?

Panpsykismillä tarkoitetaan mielenfilosofista kantaa, jonka mukaan kaikilla olioilla, jopa kivillä ja atomeilla, on psyykkisiä ominaisuuksia. Panpsykismi ei oikeastaan ole mielenfilosofinen teoria, vaan metateoria, ”sateenvarjo” jonka alle voidaan koota useita teorioita. Esimerkiksi dualismista tai reduktionistisesta materialismista voidaan esittää panpsykistiset versiot, jossa kaikella on sielu, tai jokaisella oliolla on fyysisiksi tiloiksi redusoituvia psyykkisiä ominaisuuksia.

 

kivi.jpg

 

Panpsykismiä muistuttava kanta on animismi, jonka mukaan kaikella olevalla on älykäs, korkealle kehittynyt mieli. Monien luonnonkansojen keskuudessa uskottiin kivillä tai puilla olevan mieli, jonka kanssa voi neuvotella ja jota voi lepyttää uhrilahjoin. Nykyisin yleisin panpsykismin muoto on paneksperientalismi, jonka mukaan kaikella on tietoisia kokemuksia. Esimerkiksi atomin tietoisuus voisi olla äärimmilleen yksinkertaistettu, mutta laadultaan samanlainen versio ihmisen tietoisuudesta.

 

Toinen panpsykismiä muistuttava kanta on panteismi, Maailmankaikkeuden näkeminen Jumalana. Panteistit voivat olla samanaikaisesti panpsykistejä (kuten Hullun Metafyysikon suosikkifilosofi Benedictus Spinoza), mutta panteistin ei tarvitse välttämättä nähdä kaikkea olevaa tietoisena, eikä panpsykistin tarvitse nähdä maailmankaikkeutta jumalallisena.

 

Panpsykismin puolesta on kehitelty monenlaisia argumentteja. Argumentti jatkuvuudesta perustuu analogiaan mielen ja elottomien kappaleiden välillä. Esimerkiksi muisti nähdään mielen toiminnan kannalta olennaisena. Tarkastellaan nyt jokea, joka uurtaa tulvakausien aikana rotkon kallioon. Nyt kallio tietyllä tavalla ”muistaa” aiemmat tulvat, koska osaa seuraavan tulvan tullen johdattaa vedet virtaamaan samaa reittiä. Laajemmin ajatellen mielen tunnusmerkki on ympäristöön reagoiminen. Jopa atomit reagoivat ympäristöönsä, esimerkiksi virittymällä korkeataajuista säteilyä sisältävissä ympäristöissä.

 

Argumentti jatkuvuudesta on toki altis erilaisille vastaväitteille. Ensinnäkin voidaan kiistää muistin (tai muiden vastaavien analogisten piirteiden) olennainen asema mielen toiminnassa, tai sitten voidaan väittää analogian murtuvan liian pitkälle venytettynä.

 

Jatkuvuus-argumentin toinen mahdollinen versio perustuu evoluutioon. Historiassa näemme katkeamattoman jatkumon, jonka toisessa päässä on psyykkisillä ominaisuuksilla varustettu ihminen, ja toisessa ääripäässä joukko elottomia atomeja, jotka ovat juuri muodostamassa ensimmäistä elävää olentoa. Jos panpsykismi ei ole totta, johonkin kohtaan tätä jatkumoa pitäisi vetää viiva, jonka toisella puolella psyykkiset ominaisuudet ovat läsnä ja toisella eivät. Mutta tällaisen viivan vetäminen mihin tahansa kohtaan vaikuttaisi äärimmäisen mielivaltaiselta. Pitäisikö viiva vetää ihmisen ja simpanssin väliin, vai simpanssin ja koiran väliin, vai koiran ja hiiren väliin…? Rajan vetämisen vaikeudesta päästään näppärästi eroon, jos päätellään, ettei mitään rajaa ole olemassa.

 

Panpsykismin puolesta voidaan argumentoida myös ex nihilo nihil fit -tyyppisillä argumenteilla. Tämän ajatuksen mukaan psyykkiset ominaisuudet eivät voi syntyä ei-psyykkisestä, joten psyykkisten ominaisuuksien on täytynyt olla mukana maailmankaikkeudessa jo alun perin, kenties alkusingulariteetista tai ensimmäisestä Planckin mittakaavan kokoisesta hitusesta asti.

 

Tälle argumentille voidaan esittää vastaväitteeksi emergentti materialismi; kenties psyykkiset ominaisuudet nousevat emergenssin kautta ei-psyykkisistä lähtökohdista. (Emergenssillä tarkoitetaan laadullisesti uudenlaisten ominaisuuksien ilmaantumista monimutkaisiin kokonaisuuksiin; esimerkiksi veden nestemäisyys on emergentti ominaisuus, jota ei esiinny yksittäisissä vesimolekyyleissä.) Toisaalta kenelläkään ei ole aavistustakaan kuinka tällainen emergenssi voisi psyykkisten ilmiöiden kohdalla tapahtua. Kaikki havaintomme emergenssistä liittyvät fyysisten ilmiöiden emergenssiin toisista fyysisistä ilmiöistä. Tähän verrattuna psyykkisten ilmiöiden emergenssi fyysisistä näyttää vaikeammin ymmärrettävältä.

 

Panpsykismiä vastaan voidaan esittää väite, ettei meillä ole minkäänlaista näyttöä psyykkisistä ominaisuuksista kivissä, atomeissa tai missään yksinkertaisissa järjestelmissä. Mutta toisaalta, meillä ei ole ehdotonta näyttöä psyykkisistä ominaisuuksista edes muissa ihmisissä (vierastietoisuuden ongelma). Me ihmisetkään emme voi todistaa psyykkisiä ominaisuuksiamme muuten kuin reagoimalla, joten miksi alkeishiukkasten reagointi ei kelpaisi yhtä lailla todisteeksi niiden psyykkisistä ominaisuuksista?

 

Toinen panpsykismin vaikeus on kombinaatio-ongelma. Jos esimerkiksi ihmisen mieli rakentuu hyvin monista atomien mielistä, mikä sitoo yhteen lukemattomien atomien mielet yhdeksi ihmismieleksi? Tässä kohtaa panpsykisti ehkä joutuu turvautumaan emergenssiin. Kenties monimutkaisemmat tai korkeamman tason mielet nousevat emergentisti atomien matalan tason psyykkisistä ominaisuuksista.

 

Tämä näyttää tasoittavan tilejä panpsykismin ja emergentin materialismin välillä. Jos emergentin materialismin kannattaja joutuu likaamaan näppinsä vaikeasti ymmärrettävän emergenssin kanssa, ei panpsykistikään selviydy kokonaan ilman emergenssiä. Mutta vertailu lienee silti panpsykismille edullinen. Korkeamman tason psyykkisten ominaisuuksien emergoituminen matalan tason psyykkisistä ominaisuuksista näyttää helpommalta kuin psyykkisten ominaisuuksien emergenssi kokonaan ei-psyykkisistä lähtökohdista.

 

Olemmepa panpsykismistä mitä mieltä tahansa, ainakin se kohoaa filosofisten teorioiden outous-asteikossa lähelle huippulukemia. Ajatus että atomit, kivet ja puut tuntevat tai aistivat tuntuu samaan aikaan lapsellisen typerältä ja kiehtovan johdonmukaiselta. Kenties luolissa asuvat esi-isämme osuivat animistisissa uskomuksissaan lähelle totuutta, tavalla jota eivät osanneet kuvitella.

 

Aihepiiristä kiinnostuneille lisää lukemista täällä.