tiistai, 14. elokuu 2018

Harhaoppisen anatomia

Mielenfilosofiaa käsittelevä artikkelisarja ei olisi täydellinen ilman katsausta Hullun Metafyysikon suosikkifilosofin, Benedictus Spinozan ajatuksiin. 1600-luvun hollanninjuutalaisella Spinozalla oli kyseenalainen kunnia tulla julistetuksi harhaoppiseksi sekä juutalaisten että kristittyjen taholta. Spinozan teokset kiellettiin välittömästi niiden ilmestyttyä ja pysyivät kiellettyjen kirjojen listalla vielä sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Pääteoksessaan Etiikka Todistettuna Geometrisessa Järjestyksessä Spinoza käsittelee laajaa valikoimaa aihepiirejä, alkaen metafysiikasta ja päätyen psykologiaan ja etiikkaan. Tässä tekstissä esittelen Spinozan ajattelun pääpiirteitä sikäli kuin olen ne onnistunut oikein ymmärtämään.

 

Keskeisin käsite Spinozan filosofiassa on substanssi, olemassaolon perusta, josta kaikki muu on riippuvaista, ja joka itse ei ole riippuvainen mistään. Esimerkiksi minä en ole substanssi, koska olemassaoloni riippuu muunmuassa vanhemmistani. Nykytieteen käsittein alkuräjähdyksen singulariteetti ehkä voitaisiin nähdä substanssina.

 

Spinoza perusteli substanssin olemassaoloa tunnetulla keskiaikaisella jumalatodistuksella, ontologisella argumentilla. Kuvitellaan täydellinen olento, jolla on kaikki kuviteltavissa olevat ominaisuudet. Tällaisen olennon on ilmeisesti pakko olla olemassa; jos se ei olisi olemassa, se ei olisi täydellinen, koska siltä puuttuisi olemassaolon ominaisuus.

 

Vaikka ontologisen argumentin pätevyys on kysymys erikseen, on mielenkiintoista pohtia mitä se tarkalleen ottaen todistaisi, jos olisi pätevä. Hullun Metafyysikon mielestä Spinoza vei ontologisen argumentin johdonmukaiseen päätepisteeseen. Ontologinen argumentti ei todista maailman ulkopuolella olevan Jumalan olemassaoloa, vaan olemassaolon sinänsä. Spinozan substanssi on ääretön ja kaiken nielaiseva. Jos esimerkiksi minä tai metsässä piipertävä muurahainen emme olisi osa substanssia, ei substanssi olisi ääretön ja täydellinen. Ontologinen argumentti, jolla on yleensä yritetty perustella kristillisen, maailman ulkopuolella sijaitsevan Jumalan olemassaoloa, näyttää johdonmukaisesti tulkiten johtavan panteismiin.

 

Toinen keskeinen Spinozan käsite on attribuutti, jolla hän tarkoittaa eräänlaista näkökulmaa substanssin olemukseen. Kannaltamme keskeisiä attribuutteja ovat ajattelu ja ulottuvaisuus. Kun substanssia tarkastellaan ulottuvaisuuden näkökulmasta, näemme aineellisen maailmankaikkeuden. Ajattelun attribuutin kautta substanssi taas ilmenee Jumalana. Näiden kahden attribuutin lisäksi substanssilla on ääretön määrä muitakin attribuutteja, jotka valitettavasti (tai onneksi) eivät ole ihmisen käsitettävissä.

 

Nykyisestä tieteellisestä näkökulmasta Spinozan näkemys substanssin äärettömyydestä sopii erinomaisesti yhteen modernien multiversumiteorioiden, kuten ikuisen inflaation teorian ja säieteorian kanssa. 1600-luvun maailmassa ajatus maailmankaikkeuden äärettömyydestä on epäilemättä ollut radikaali ja harhaoppinen.

 

Kolmas keskeinen Spinozan käsite on modifikaatio tai modus, jolla hän tarkoittaa substanssin olomuotoa tai olotilaa. Jos esimerkiksi meri olisi substanssi, aallot olisivat moduksia. Spinoza jakaa modukset kahteen luokkaan, äärellisiin ja äärettömiin. Äärellisiä moduksia olemme esimerkiksi me ihmiset ja kaikki havaitsemamme kappaleet ja ilmiöt. Äärettömällä moduksella Spinoza mahdollisesti tarkoitti luonnonlakeja, jotka ovat kaikkialla läsnäolevia. Substanssista poiketen modukset eivät ole riippumattomia, vaan niiden olemassaolo riippuu substanssista ja muista moduksista.

 

Tieto-opissaan Spinoza jaottelee tiedon epäadekvaatteihin ja adekvaatteihin ideoihin. Epäadekvaatit ideat ovat peräisin satunnaisista kokemuksista ja merkeistä, jotka molemmat ovat epäluotettavia. Satunnaisten kokemusten epäluotettavuus aiheutuu siitä, että teemme havaintomme ikäänkuin oman kehomme ja aistielimiemme vääristävän linssin läpi. Adekvaatit ideat taas liittyvät asioihin, jotka ovat yhteisiä kaikille kappaleille. Pystymme muodostamaan adekvaatteja ideoita esimerkiksi luonnonlaeista, koska itsekin noudatamme niitä ja ne tavallaan ovat olemassa sisällämme. Mallitapauksena adekvaatista tiedosta Spinoza nostaa esiin geometrian.

 

Kolmantena ja tärkeimpänä tiedon lajina Spinoza mainitsee intuitiivisen tiedon, välittömän ymmärryksen siitä miten jokin yksittäinen asia seuraa substanssin olemuksesta.

 

Spinozan jokseenkin eriskummallinen psykologia seuraa johdonmukaisesti hänen metafyysisistä lähtökohdistaan. Hänen ratkaisunsa kysymykseen mielen ja ruumiin suhteesta on kausaalinen parallelismi; ihmisen ajatukset eivät vaikuta hänen ruumiiseensa eikä ruumis ajatuksiin. Ajatukset ja ruumis ovat pikemminkin kaksi näkökulmaa samaan asiaan, substanssin olemukseen. Tämä kahtiajako yltää kaikkeen; jokaisella fyysisellä kappaleella on henkinen vastineensa, ja jokaisella henkisellä idealla fyysinen vastineensa. Esimerkiksi kivellä on Jumalan tietoisuudessa henkinen vastine, joka kuitenkin on kiven yksinkertaisuuden vuoksi hyvin paljon esimerkiksi ihmisen mieltä yksinkertaisempi.

 

Toinen Spinozan psykologian keskeinen piirre on determinismi. Kokemus vapaasta tahdosta on illuusio, joka aiheutuu siitä, ettemme tunne toimintaamme vaikuttavia syitä. Tosiasiassa kaikki tapahtumat seuraavat välttämättömyydellä substanssin olemuksesta. Edes Jumala ei olisi voinut luoda asioita mitenkään muuten ja missään muussa järjestyksessä kuin ne on luotu. Ihminen pääsee paradoksaalisesti kaikkein lähimmäs vapautta tiedostamalla kaiken välttämättömyyden.

 

Kolmas keskeinen käsite Spinozan psykologiassa on conatus, olioiden pyrkimys oman olemassaolonsa jatkumiseen. Spinoza näkee conatuksen jokaisen olion perimmäisenä olemuksena. Vaikka mikään ei voi olla täydellisen vapaata, olion suhteellinen vapaus on sitä suurempi, mitä suurempi sen conatus on. Conatus taas liittyy kausaalisten ketjujen sisäisyyteen; sitä suurempi on olion conatus ja vapaus, mitä vähemmän olion ulkopuoliset syyt vaikuttavat sen toimintaan. Jos esimerkiksi heitän ilmaan kiven, se putoaa maahan ulkoisten syiden (painovoima) ansiosta. Jos taas heitän ilmaan linnun, se lentää minne haluaa omien sisäisten syidensä ohjaamana.

 

Spinoza jakaa tunteet kahteen luokkaan, passiivisiin ja aktiivisiin. Tunteet ovat passiivisia eli kärsimystä tuottavia silloin, kun ne ovat seurausta epäadekvaateista ideoista. Spinoza näkee ihmisen ihannetilana järjen mukaisen elämän, passiivisista tunteista vapautumisen. Tämä tapahtuu kahdella tavalla: Muodostamalla passiivisesta tunteesta adekvaatti idea (eli ymmärtämällä sen syyt) sekä tiedostamalla tunteen välttämättömyys. Tässä Spinoza tulee lähelle nykyaikaista psykoanalyysiä sekä mindfullness-terapioita.

 

Millaista sitten on järjen mukainen elämä? Koska jokaisen ihmisen perusolemuksena on conatus, pyrkimys oman olemassaolon jatkumiseen, jokaisen tulee huolehtia itsestään ja ajaa omaa etuaan. Tämä ei kuitenkaan Spinozan mukaan tarkoita egoismia. Koska jokainen ihminen on riippuvainen lajikumppaneistaan, oman edun ajaminen onnistuu parhaiten yhteiskunnallisen harmonian vallitessa.

 

Spinoza näkee ihmisen korkeimpana hyvänä älyllisen rakkauden Jumalaa eli luontoa kohtaan. Tämä saavutetaan ennen kaikkea intuitiivisen tiedon välityksellä, näkemällä Jumala tapahtumien taustasyynä. Spinoza on valitettavan epäselvä määritellessään intuitiivista tietoa; allekirjoittaneelle tulee mieleen esimerkiksi luonnossa koettava vaistomainen tunne kaiken taustalla vaikuttavasta jumalallisesta olemuksesta. Rakkauden Jumalaa kohtaan täytyy olla pyyteetöntä, ei vastavuoroisen rakkauden toiveeseen perustuvaa. Jumala itse ei rakasta tai vihaa ketään tai mitään, vaan ihmisen rakkaus Jumalaa kohtaan on osa sitä ääretöntä rakkautta, jolla Jumala rakastaa itseään.

 

Entä sitten ihmisen kohtalo kuoleman jälkeen? Koska Spinoza näkee mielen ja ruumiin saman ilmiön eri puolina, hän ei anna toivoa yksilöllisen minuuden säilymisestä kuoleman jälkeen. Ruumiin hajoaminen johtaa väistämättä myös ruumista vastaavan mielen hajoamiseen. Hän kuitenkin näkee jonkinlaisen mahdollisuuden ikuiseen tai ajattomaan olemassaoloon adekvaattien ideoiden kautta. Koska adekvaatit ideat ovat ajattomia, ihmisen mieli on osallisena ikuisuudessa sitä voimakkaammin mitä enemmän sillä on adekvaatteja ideoita.

 

Tämä artikkeli lienee sopivinta päättää Spinozan omiin sanoihin hänen pääteoksessaan Etiikka Todistettuna Geometrisessa Järjestyksessä:

 

Sen lisäksi että ulkoiset syyt sysäävät tietämätöntä moniin suuntiin, eikä hän koskaan nauti tosi sielunrauhasta, elää hän myös ikäänkuin tiedottomana mitä tulee häneen itseensä, Jumalaan ja olioihin, ja hän lakkaa kärsimästä samalla hetkellä kuin lakkaa olemasta. Viisas sitä vastoin, sikäli kuin häntä tarkastellaan tässä ominaisuudessaan, kokee tuskin lainkaan mielen järkytyksiä; tietoisena omasta, Jumalan ja olioiden tietystä ikuisesta välttämättömyydestä ei hän milloinkaan lakkaa olemasta vaan nauttii aina oikeasta sielunrauhasta.

 

Joskin tie, jonka olen osoittanut johtavan tähän, näyttää sangen vaikealta, on se silti löydettävissä. Näin kovin harvoin eteen osuvan asian pitääkin kai olla vaikea. Jos näet pelastus olisi käsien ulottuvilla ja löytyisi ilman suurta vaivannäköä, kuinka silloin useimmat silti laiminlöisivät sen? Mutta kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin.”

 

Lisätietoa aihepiiristä kiinnostuneille täällä sekä Roger Scrutonin teoksessa ”Spinoza”.

 

tiistai, 24. heinäkuu 2018

Miltä tuntuu olla kivi?

Panpsykismillä tarkoitetaan mielenfilosofista kantaa, jonka mukaan kaikilla olioilla, jopa kivillä ja atomeilla, on psyykkisiä ominaisuuksia. Panpsykismi ei oikeastaan ole mielenfilosofinen teoria, vaan metateoria, ”sateenvarjo” jonka alle voidaan koota useita teorioita. Esimerkiksi dualismista tai reduktionistisesta materialismista voidaan esittää panpsykistiset versiot, jossa kaikella on sielu, tai jokaisella oliolla on fyysisiksi tiloiksi redusoituvia psyykkisiä ominaisuuksia.

 

kivi.jpg

 

Panpsykismiä muistuttava kanta on animismi, jonka mukaan kaikella olevalla on älykäs, korkealle kehittynyt mieli. Monien luonnonkansojen keskuudessa uskottiin kivillä tai puilla olevan mieli, jonka kanssa voi neuvotella ja jota voi lepyttää uhrilahjoin. Nykyisin yleisin panpsykismin muoto on paneksperientalismi, jonka mukaan kaikella on tietoisia kokemuksia. Esimerkiksi atomin tietoisuus voisi olla äärimmilleen yksinkertaistettu, mutta laadultaan samanlainen versio ihmisen tietoisuudesta.

 

Toinen panpsykismiä muistuttava kanta on panteismi, Maailmankaikkeuden näkeminen Jumalana. Panteistit voivat olla samanaikaisesti panpsykistejä (kuten Hullun Metafyysikon suosikkifilosofi Benedictus Spinoza), mutta panteistin ei tarvitse välttämättä nähdä kaikkea olevaa tietoisena, eikä panpsykistin tarvitse nähdä maailmankaikkeutta jumalallisena.

 

Panpsykismin puolesta on kehitelty monenlaisia argumentteja. Argumentti jatkuvuudesta perustuu analogiaan mielen ja elottomien kappaleiden välillä. Esimerkiksi muisti nähdään mielen toiminnan kannalta olennaisena. Tarkastellaan nyt jokea, joka uurtaa tulvakausien aikana rotkon kallioon. Nyt kallio tietyllä tavalla ”muistaa” aiemmat tulvat, koska osaa seuraavan tulvan tullen johdattaa vedet virtaamaan samaa reittiä. Laajemmin ajatellen mielen tunnusmerkki on ympäristöön reagoiminen. Jopa atomit reagoivat ympäristöönsä, esimerkiksi virittymällä korkeataajuista säteilyä sisältävissä ympäristöissä.

 

Argumentti jatkuvuudesta on toki altis erilaisille vastaväitteille. Ensinnäkin voidaan kiistää muistin (tai muiden vastaavien analogisten piirteiden) olennainen asema mielen toiminnassa, tai sitten voidaan väittää analogian murtuvan liian pitkälle venytettynä.

 

Jatkuvuus-argumentin toinen mahdollinen versio perustuu evoluutioon. Historiassa näemme katkeamattoman jatkumon, jonka toisessa päässä on psyykkisillä ominaisuuksilla varustettu ihminen, ja toisessa ääripäässä joukko elottomia atomeja, jotka ovat juuri muodostamassa ensimmäistä elävää olentoa. Jos panpsykismi ei ole totta, johonkin kohtaan tätä jatkumoa pitäisi vetää viiva, jonka toisella puolella psyykkiset ominaisuudet ovat läsnä ja toisella eivät. Mutta tällaisen viivan vetäminen mihin tahansa kohtaan vaikuttaisi äärimmäisen mielivaltaiselta. Pitäisikö viiva vetää ihmisen ja simpanssin väliin, vai simpanssin ja koiran väliin, vai koiran ja hiiren väliin…? Rajan vetämisen vaikeudesta päästään näppärästi eroon, jos päätellään, ettei mitään rajaa ole olemassa.

 

Panpsykismin puolesta voidaan argumentoida myös ex nihilo nihil fit -tyyppisillä argumenteilla. Tämän ajatuksen mukaan psyykkiset ominaisuudet eivät voi syntyä ei-psyykkisestä, joten psyykkisten ominaisuuksien on täytynyt olla mukana maailmankaikkeudessa jo alun perin, kenties alkusingulariteetista tai ensimmäisestä Planckin mittakaavan kokoisesta hitusesta asti.

 

Tälle argumentille voidaan esittää vastaväitteeksi emergentti materialismi; kenties psyykkiset ominaisuudet nousevat emergenssin kautta ei-psyykkisistä lähtökohdista. (Emergenssillä tarkoitetaan laadullisesti uudenlaisten ominaisuuksien ilmaantumista monimutkaisiin kokonaisuuksiin; esimerkiksi veden nestemäisyys on emergentti ominaisuus, jota ei esiinny yksittäisissä vesimolekyyleissä.) Toisaalta kenelläkään ei ole aavistustakaan kuinka tällainen emergenssi voisi psyykkisten ilmiöiden kohdalla tapahtua. Kaikki havaintomme emergenssistä liittyvät fyysisten ilmiöiden emergenssiin toisista fyysisistä ilmiöistä. Tähän verrattuna psyykkisten ilmiöiden emergenssi fyysisistä näyttää vaikeammin ymmärrettävältä.

 

Panpsykismiä vastaan voidaan esittää väite, ettei meillä ole minkäänlaista näyttöä psyykkisistä ominaisuuksista kivissä, atomeissa tai missään yksinkertaisissa järjestelmissä. Mutta toisaalta, meillä ei ole ehdotonta näyttöä psyykkisistä ominaisuuksista edes muissa ihmisissä (vierastietoisuuden ongelma). Me ihmisetkään emme voi todistaa psyykkisiä ominaisuuksiamme muuten kuin reagoimalla, joten miksi alkeishiukkasten reagointi ei kelpaisi yhtä lailla todisteeksi niiden psyykkisistä ominaisuuksista?

 

Toinen panpsykismin vaikeus on kombinaatio-ongelma. Jos esimerkiksi ihmisen mieli rakentuu hyvin monista atomien mielistä, mikä sitoo yhteen lukemattomien atomien mielet yhdeksi ihmismieleksi? Tässä kohtaa panpsykisti ehkä joutuu turvautumaan emergenssiin. Kenties monimutkaisemmat tai korkeamman tason mielet nousevat emergentisti atomien matalan tason psyykkisistä ominaisuuksista.

 

Tämä näyttää tasoittavan tilejä panpsykismin ja emergentin materialismin välillä. Jos emergentin materialismin kannattaja joutuu likaamaan näppinsä vaikeasti ymmärrettävän emergenssin kanssa, ei panpsykistikään selviydy kokonaan ilman emergenssiä. Mutta vertailu lienee silti panpsykismille edullinen. Korkeamman tason psyykkisten ominaisuuksien emergoituminen matalan tason psyykkisistä ominaisuuksista näyttää helpommalta kuin psyykkisten ominaisuuksien emergenssi kokonaan ei-psyykkisistä lähtökohdista.

 

Olemmepa panpsykismistä mitä mieltä tahansa, ainakin se kohoaa filosofisten teorioiden outous-asteikossa lähelle huippulukemia. Ajatus että atomit, kivet ja puut tuntevat tai aistivat tuntuu samaan aikaan lapsellisen typerältä ja kiehtovan johdonmukaiselta. Kenties luolissa asuvat esi-isämme osuivat animistisissa uskomuksissaan lähelle totuutta, tavalla jota eivät osanneet kuvitella.

 

Aihepiiristä kiinnostuneille lisää lukemista täällä.

maanantai, 25. kesäkuu 2018

Epifenomenalismi

Epifenomenalismilla tarkoitetaan mielenfilosofista kantaa, jonka mukaan mielen ja ruumiin välinen kausaalinen yhteys on yksisuuntainen; aineelliset aivomme vaikuttavat mieleen, mutta mieli ei vaikuta aivoihin. Mielen ja aivojen suhdetta voidaan verrata höyryjunan ja höyrypilven väliseen suhteeseen. Pilvi leijailee aina junan yllä, mutta ei vaikuta junan liikkeeseen, vaan on pikemminkin epäolennainen sivutuote.

 

steam-train-1849291_960_720.jpg

 

Epifenomenalismi on mielenfilosofisena kantana sikäli erikoinen, että vain harvat kannattavat sitä, eikä sen tueksi voida löytää kummoisia argumentteja. Kyseessä on eräänlainen välimuoto dualismin ja materialismin välillä. Epifenomenalismin kannattajat uskovat ruumiista erillisen mielen tai ”sielun” olemasssaoloon, mutta toisaalta näkevät luonnontieteelliset argumentit dualismia vastaan vaikeasti kumottavina.

 

Keskeinen luonnontieteellinen argumentti dualismia vastaan on kausaalisen sulkeuman periaate, jonka mukaan fysikaalisilla tapahtumilla voi olla ainoastaan fysikaalisia syitä. Jos mieli tai sielu on aineeton, se ei voi periaatteen mukaan vaikuttaa aineellisten aivojen tapahtumiin.

 

Kausaalisen sulkeuman periaatteessa voidaan nähdä ongelmana kysymys, mitä loppujen lopuksi tarkoitetaan sanalla ”fysikaalinen”. Ehkäpä kyse on niistä olioista ja ilmiöistä, joita fysiikka tutkii. Mutta koska fysiikkaa koskeva tietomme on edelleen mitä suurimmassa määrin epätäydellistä, ”fysikaalisen” määrittely saattaa olla veteen piirretty viiva.

 

Ehkä selkeimpiä merkkejä mielen epäfysikaalisuudesta voisivat olla mielen sanoinkuvaamattomuus ja yksityisyys. Subjektiivisia mielen sisältöjä (kvaliat) näyttää olevan mahdotonta kuvailla käsitteellisesti – esimerkiksi ruusun tuoksua on mahdotonta kuvailla henkilölle, jolta synnynäisesti puuttuu hajuaisti. Vastaava sanoinkuvaamattomuus ei päde fysikaalisiin olioihin. Niitä voidaan kuvailla ainakin matemaattisilla käsitteillä.

 

Epifenomenalismissa näyttää olevan keskeisenä ongelmana epäintuitiivisuus. Meillä on vahva kokemus siitä, että mielemme ilmiöt vaikuttavat fyysisen ruumiimme toimintaan. Jos esimerkiksi haen jääkaapista oluen, koen kehoni toiminnan aiheutuvan siitä psyykkisestä ilmiöstä, että mieleni tekee humaltua. Epifenomenalismin mukaan subjektiivinen tunteeni ”haluan humaltua” ei aiheita oluen hakemista, vaan on eräänlainen merkityksetön sivutuote. Tässä tulkinnassa tuntuu olevan jotain syvästi paradoksaalista. Toisaalta tulkinta ei liene millään lailla loogisesti ristiriitainen, mutta se on täydellisesti ristiriidassa sen kanssa miten koen itseni ja toimintani.

 

Epiofenomenalismi johtaa vaikeuksiin myös vapaan tahdon suhteen. Kuinka meitä ihmisiä voitaisiin pitää vastuullisina teoistamme, jos psyykkiset ilmiömme eivät tosiasiassa vaikuta toimintaamme? Tosin Hullun Metafyysikon näkökulmasta vapaa tahto ei muodosta epifenomenalismille suurtakaan ongelmaa, koska en muista syistä usko vapaan tahdon olemassaoloon.

 

Kaikkein hämmentävimpiin sfääreihin päädytään pohdittaessa epifenomenalismia tieto-opillisesta näkökulmasta. Oletetaan että lausun lauseen ”minulla on subjektiivisia tietoisuuden tiloja”. Olen vahvasti taipuvainen pitämään tätä lausetta totena. Mutta miksi tämä lause on tosi? Epifenomenalismin mukaan subjektiiviset tietoisuuden tilani eivät voi vaikuttaa siihen, että suuni muotoilee mainitun lauseen. Ja yleensä tieto edellyttää jonkinlaista kausaalista yhteyttä tiedon ja tiedetyn tosiasian välillä. Lause voisi tietenkin olla sattumanvaraiseesti tosi; suuni lausuu lauseen ”minulla on tietoisuuden tiloja”, vaikka tietoisuuden tilani eivät tosiasiassa vaikuta suuni toimintaan. Tämä tuntuu äärimmäisen paradoksaaliselta. Omat tietoisuuden tilani tuntuvat kutakuinkin varmimmalta tiedolta, mitä minulla voi olla mistään asiasta.

 

Vaikka epifenomenalismi ei nauti filosofien keskuudessa suurtakaan suosioita, monissa ei-epifenomenaalisissa teorioissa voidaan nähdä epäilyttävästi epifenomenalistisia piirteitä. Esimerkiksi fysikalismin mukaan henkiset tilat ovat identtisiä fysikaalisten tilojen kanssa. (Esimerkiksi pelko voisi olla identttinen tiettyjen aivoalueiden aktivoitumisen kanssa.) Mutta aiheuttavatko henkiset tilat fyysisiä vaikutuksia henkisten ominaisuuksiensa vuoksi, vai niistä huolimatta? Pohditaan esimerkkinä oopperalaulajaa, joka laulaa sanan ”rakkaus” hyvin korkealla äänellä, joka saa lasin rikkoutumaan. Lasin rikkoutuminen ei selvästikään aiheutunut sanan merkityssisällöstä, vaan sen voimakkuudesta ja taajuudesta. Lasi olisi rikkoutunut yhtä lailla, vaikka laulaja olisi laulanut sanan ”lätkämaila”. Tilanne muistuttaa epäilyttävästi epifenomenalismia; vaikka henkinen tila aiheuttaa fyysisiä vaikutuksia, se ei aiheuta niitä henkisen sisältönsä vuoksi, vaan fyysisten ominaisuuksiensa vuoksi. Fysikalismi voidaan siis nähdä rappeutuvan käytännössä epifenomenalismiksi.

 

Epifenomenalismi lukeutuu mielenfilosofiassa Hullun Metafyysikon lempiaiheisiin – se on kummallista, paradoksaalista ja aivot nyrjäyttävää, mutta saattaa silti olla totta.

 

 

sunnuntai, 6. maaliskuu 2016

Unohdushuone

Työpaikalla erään palaverin aikana Hullun Metafyysikon ajatukset eksyivät taas kerran ajan arvoituksiin. Tähän ajatusten suuntaan saattoi vaikuttaa kokoustilan kello, joka näyttää kokousten aikana mystisesti pysähtyvän.

Tarkastellaan ”unohdushuoneeksi” nimettyä huonetta, joka on täytetty muistinmenetyksen aiheuttavalla kaasulla. Tämä mystinen kaasu saa huoneessa olijan unohtamaan kaikki minuuttia vanhemmat tapahtumat. Huoneessa olija siis muistaa hetken jolloin astui huoneeseen, ja lisäksi viimeisimmän huoneessa viettämänsä minuutin.

Oletetaan, että arvoisa lukija tietää joutuvansa viettämään huoneessa kaikkiaan kymmenen minuuttia. Jos olet huoneessa juuri nyt, kuinka kauan olet todennäköisesti jo ollut siellä? Sinusta tuntuu, että olet viettänyt huoneessa vasta yhden minuutin. Mutta unohduskaasun vuoksi sinusta tuntuu jokaisen minuutin aikana samalta. Todennäköisyys, että juuri tämä minuutti on oikeasti ensimmäinen näyttää siis olevan 10%.

Jos taas tiedät joutuvasi viettämään huoneessa kaikkiaan sata minuuttia, näyttää olevan vain 1% mahdollisuus, että vietät siellä oikeasti ensimmäistä minuuttiasi. Ja niin edelleen: mitä pidemmäksi huoneessa viettämääsi kokonaisaikaa kasvatetaan, sitä pienemmällä todennäköisyydellä juuri tämä minuutti on oikeasti ensimmäinen.

Entäpä jos joudut olemaan huoneessa äärettömän kauan? (Tässä voisi olla kyseessä ilkikurisen Jumalan versio ikuisesta helvetistä.) Nyt näyttää olevan äärettömän pieni (infinitesimaalinen) todennäköisyys, että olet ollut huoneessa oikeasti vasta yhden minuutin. Ja sama päätelmä voidaan toistaa sijoittamalla minuutin paikalle mikä tahansa äärellinen ajanjakso. On infinitesimaalisen epätodennäköistä, että olet ollut huoneessa alle vuoden, tai alle miljoona vuotta, tai alle miljardi biljoonaa triljoonaa vuotta. Voimmeko siis päätellä, että olet jo nyt ollut huoneessa todennäköisesti äärettömän kauan?


Tämä eksoottinen ajatusleikki konkretisoituu nykyaikaisissa pohdinnoissa maailmankaikkeuden synnystä. Ikuisen inflaation teoria kuvailee eksponentiaalisesti laajenevaa virittynyttä tyhjiötä, joka synnyttää äärettömiä määriä ”kuplamaailmankaikkeuksia”. Inflaation ajatellaan käynnistyneen jostain alkupisteestä, josta meidän maailmankaikkeutemme sijaitsee ”mielivaltaisen kaukana”. Mutta kuinka pitkää aikaa ”mielivaltaisen kaukana” loppujen lopuksi tarkoittaa? Kosmisella inflaatiolla on kiusallinen taipumus tuhota kaikki tieto itseään edeltävistä tapahtumista ja niiden ajankohdista. Nykyhetken sijaintiin ikuisessa inflaatiossa näyttää siis liittyvän vastaava paradoksi kuin nykyhetken sijaintiin unohdushuoneessa.

Inflaatioteorian isä Alan Guth pohdiskelee kysymystä seuraavasti:

” ...if eternal inflation is a valid description of the universe (as I think it is), then I would expect that all such hypotheses about the ultimate beginning of the universe would become totally divorced from any observable consequences. Since our own pocket universe would be equally likely to lie anywhere on the infinite tree of universes produced by eternal inflation, we would expect to find ourselves arbitrarily far from the beginning. The infinite inflating network would presumably approach some kind of a steady state, losing all memory of how it started, so the statistical predictions for our universe would be determined by the properties of this steady state configuration, independent of hypotheses about the ultimate beginning.”

Tässä kohtaa asiat muuttuvat arkijärjen näkökulmasta vaikeasti hahmotettaviksi. Jos maailmankaikkeutemme sijaisee samalla todennäköisyydellä missä tahansa kohdassa äärettömän inflaatio-puun oksistossa, näyttää olevan todellakin äärettömän pieni todennäköisyys, että etäisyys puun alkukohtaan olisi mikään äärellinen ajanjakso. Jos etäisyytemme alusta on todellakin ääretön, tarkoittaako tämä, että mitään alkua ei loppujen lopuksi ole olemassa? Vai kätkeytyykö alku jonnekin kosmisen unohduksen syövereihin, lopullisesti inhimillisen käsityskykymme ulottumattomiin?

lauantai, 23. tammikuu 2016

Sielua etsimässä

Dualismi on mielenfilosofinen kanta, joka näkee mielen ja ruumiin erillisinä substansseina. (Substanssilla tarkoitetaan ”perusainesta”, oliota joka voi olla olemassa muista olioista riippumatta.) Länsimaisessa kulttuuripiirissämme tunnetuin esimerkki dualismista on kristinuskon käsitys sielusta, joka jatkaa olemassaoloaan ruumiin kuoleman jälkeen.

Dualismin puolesta ja sitä vastaan on esitetty monenlaisia argumentteja aina antiikin Kreikasta alkaen. Useimmat dualismia puolustavat argumentit perustuvat Leibnizin identiteettilakiin (Leibniz's law of identity). Tämän lain mukaan kaksi oliota ovat samat jos ja vain jos niillä on kaiken aikaa samat ominaisuudet. Argumenteissa etsitään sellaisia mielen ominaisuuksia, jotka eivät näytä vastaavan mitään ruumiin ominaisuuksia.

1600-luvun filosofi Descartes perusti erään argumenttinsa jaettavuuden (divisibility) käsitteeseen. Ihmisen ruumis on periaatteessa jaettavissa osiin (tämä lienee selvää jokaiselle kauhuelokuviin mieltyneelle). Mieli ja sen ilmiöt eivät sen sijaan ole jaettavissa osiin: ei tunnu järkevältä puhua esimerkiksi puolikkaasta päänsärystä tai puolikkaasta rakastumisesta. Identiteettilain mukaan mieli ja ruumis eivät siis voi olla yksi ja sama asia.

Argumentti jaettavuudesta on kohdannut monenlaisia vastaväitteitä. John Locken mukaan mieli tai tietoisuus on jaettavissa ainakin ajallisiin osiin, koska tietoisuus katkeaa unen ja tajuttomuuden aikana. David Humen mukaan käsitys yhtenäisen mielen olemassaolosta on hataralla pohjalla. Havainnoidessamme oman mielemme sisältöjä emme koskaan havaitse mitään yhtenäistä minuutta; havaitsemme vain kokoelman erilaisia ajatuksia, tunteita ja aistimuksia. Argumentti mielen jakamattomuudesta epäonnistuu, koska mielen tulkitseminen yhtenäiseksi olioksi on alun perinkin perusteetonta.

Toinen Descartesin argumentti dualismin puolesta perustuu mielen ”epäilemättömyyteen” (indubitability). On periaatteessa mahdollista epäillä oman ruumiini olemassaoloa – havaitsemani aineellinen maailma saattaa olla unta tai virtuaalitodellisuutta. Oman mieleni olemassaolon epäileminen ei sen sijaan tunnu mahdolliselta. Koska ruumiini on epäiltävissä ja mieleni ei, ruumis ja mieli eivät identiteettilain perusteella voi olla yksi ja sama.

Argumentissa voidaan nähdä ongelmana tieto-opillisen ja ontologisen (olemassaoloa koskevan) väitteen sekoittaminen. Ruumiini olemassaolon epäiltävyys ei ole ruumiini ominaisuus, vaan tietämykseni ominaisuus. Vastaavalla tavalla voin epäillä onko kolmion kulmien summa aina 180 astetta, mutta epäilyni ei kertoisi kolmion ominaisuuksista, vaan oman geometrisen tietämykseni puutteellisuudesta.

Vastaavanlaisia Leibnizin identiteettilakiin perustuvia argumentteja on kehitelty lukemattomia. Mielen ja ruumiin perustavanlaatuisena erona voidaan nähdä esimerkiksi  mielen tilojen yksityisyys; aivojani voidaan periaatteessa havainnoida ulkoapäin miten tarkasti tahansa, mutta subjektiiviset tietoisuuden tilani (esimerkiksi väriaistimukset) ovat vain itseni havaittavissa. Perustavanlaatuisena erona voidaan nähdä myös totuusarvon olemassalo. Mielessäni sijaitsevat uskomukset voivat olla totta tai valhetta. Aineellisen maailman kappaleilla ei taas näytä vastaavaa totuusarvoa olevan; esimerkiksi kivi vain olla möllöttää paikallaan, olematta sen enempää totta kuin valhettakaan. 

Edellisen kaltaisista argumenteista Hullua Metafyysikkoa kiehtoo eniten sanoinkuvaamattomuuteen perustuva argumentti. Tietoisuuden tiloissani tuntuu olevan olennaisena ominaisuutena sanoinkuvaamattomuus; en voi mitenkään kuvailla esimerkiksi punaisuuden aistimusta värisokealle ihmiselle. Aineellisen maailman ilmiöt sen sijaan näyttävät olevan sanoin kuvailtavissa. Mikään ei periaatteessa estä kuvailemasta aivojeni rakennetta mielivaltaisen täsmällisesti.

Leibnizin lakiin perustuvissa argumenteissa voidaan nähdä yleisenä ongelmana selitysvoiman puute. Jos mielellä onkin ominaisuuksia, joita materialistinen maailmankuva ei voi selittää, ei ole lainkaan selvää, pystyykö dualismi selittämään niitä lainkaan paremmin. Kenelläkään ei ole tietoa millä tavalla sielu lopulta toimii ja kuinka se synnyttää esimerkiksi yksityisyyden, totuusarvon tai epäilemättömyyden.

Keskeinen vastaväite dualismille on interaktion (vuorovaikutuksen) ongelma: jos mieli ja ruumis ovat erillisiä substansseja, kuinka ne voivat vuorovaikuttaa keskenään? Tämä kysymys nähdään usein ensimmäisen erän tyrmäysiskuna dualismia vastaan. Hullu Metafyysikko ei näe asiaa näin suoraviivaisena. Siitä ettemme tiedä kuinka jokin asia olisi mahdollista ei voi suoraan päätellä sen olevan mahdotonta. Loppujen lopuksi fyysikot eivät täsmällisesti ymmärrä edes kahden aineellisenkaan kappaleen välistä vuorovaikutusta.

Toinen keskeinen argumentti dualismia vastaan perustuu energian säilymisen lakiin. Jos sielu vaikuttaa ruumiiseen, vaikutuksen täytyy tapahtua energiaa vapauttamalla. Mutta parhaiden fysiikan teorioidemme perusteella energiaa ei voi luoda eikä tuhota. Hullu Metafyysikko ei näe tätäkään argumenttia erityisen vakuuttavana. Ensinnäkin, kuinka voimme lopulta tietää energian säilymisen lain olevan yleispätevä? Ehkäpä parhaatkin fysiikan teoriamme ovat luotettavia vain jollain rajallisella pätevyysalueella, eikä sielun ja ruumiin vuorovaikutus satu sisältymään tähän pätevyysalueeseen. Toisekseen ei tunnu selvältä täytyykö sielun ja ruumiin vuorovaikutuksen välttämättä rikkoa energian säilymisen lakia. Voisiko sielu käyttää energianlähteenään esimerkiksi ihmisen ruumiinlämpöä tai ympäröivän ilman lämpötilaa? Hienostuneempi hypoteesi voisi perustua kvanttimekaniikkaan. Epätarkkuusperiaatteen mukaan energian säilymisen laki on voimassa ainoastaan tilastollisesti. Ehkäpä sielu vuorovaikuttaa ruumiin kanssa epätarkkuusperiaatteen sallimissa rajoissa.

Hullun Metafyysiko suosikkiargumentti dualismia vastaan perustuu äärettömään regressioon. Jos tietoisuuden tilat selitetään sielulla, voimme kysyä mikä sitten selittää sielun tietoisuuden. Tämä pakottaa olettamaan toisen sielun, ja edelleen äärettömän määrän sieluja.

Ajatuksen selventämiseksi voimme pohtia millaisia ominaisuuksia sielulla täytyisi olla. Jos sielu vuorovaikuttaa aineellisten aivojeni kanssa, vuorovaikutuksen ilmeisesti täytyy perustua aineellista maailmaa hallitseviin luonnon perusvoimiin – esimerkiksi sähkömagneettiseen voimaan. Toisekseen vuorovaikutuksen täytyy olla hyvin monimutkaista ja tarkasti säädeltyä. Jotta sielu voisi vaikuttaa käyttäytymiseeni mielekkäällä tavalla, vaikutuksen täytyy kohdistua täsmälleen oikeisiin aivosoluihin täsmälleen oikealla hetkellä. Tämä mutkikas valintatyö näyttää vaativan sielulta kykyä itsenäiseen, aivoista riippumattomaan tiedon käsittelyyn. Ja tämä taas näyttää vaativan sielulta monimutkaista sisäistä rakennetta, ”koneistoa” tiedon käsittelemiseen.

Nyt sielu alkaa epäilyttävästi muistuttaa aineellista oliota – se on jotain jolla on mutkikas sisäinen rakenne ja joka vuorovaikuttaa aineellista maailmaa hallitsevien voimien välityksellä. Millä tavalla sielu siis lopulta selittää tietoisuuden? Olen aiemmassa artikkelissa pohtinut zombeja, olentoja joilla on täsmälleen samanlainen ruumis kuin normaalilla ihmisellä, mutta joilla ei ole subjektiivisia tietoisuuden tiloja. Vastaavalla tavalla näyttää mahdolliselta kuvitella zombi-sielu, jolla on täsmälleen samanlainen rakenne kuin oikealla sielulla, mutta jolla ei ole tietoisuuden tiloja. Tällä perusteella joutuisimme selittämään sielun tietoisuuden toisella, korkeamman tason sielulla – jolloin lopulta päätyisimme äärettömään sielujen ketjuun.

Edellä kuvatusta argumentista voidaan epäilemättä löytää monenlaisia porsaanreikiä. Dualismin kannattajat eivät välttämättä allekirjoita ajatusta sielun monimutkaisesta sisäisestä rakenteesta – sielu voidaan nähdä yksinkertaisena oliona vailla osia tai rakennetta. Kuitenkin Hullu Metafyysikko näkee äärettömän regression ainakin tämänhetkisessä ymmärryksensä vaiheessa keskeisenä syynä dualismin ja sielu-oletuksen epäilemiseen.

Lisää lukemista täällä.